Nyt ilmestynyt:

Viisi matkaa Saksan sieluun.

Esseitä Saksasta 1700-luvulta nykypäivään.

Mukana romantiikkaa, myyttejä, Merkel ja Tärinämies

Münchenissä.

Kirja kuvaa oman kokemukseni Saksasta ja värittää sitä

maantiedon, historian ja ennen kaikkea kultuurihistorian

kääntein.

Kustantajan esittely ja kirjan tilaus:

https://www.aviador.fi/product-page/viisi-matkaa-saksan-sieluun

https://www.adlibris.com/fi/kirja/viisi-matkaa-saksan-sieluun-9789523811416

Ote kirjan alusta:

Jokunen vuosi sitten Ylen kanava esitti sarjan, jossa Suomi oli vuoroin ruotsalainen, venäläinen, maalainen ja suomalainen. Muuten mainiossa sarjassa oli paha puute: ”Suomi on saksalainen” -niminen jakso puuttui tyystin. Saksan vaikutus on kuitenkin ollut maassamme aivan olennainen. Itse asiassa koko kansakunnan idea on peräisin sieltä.

Siksi on syytä syventyä Saksaan. Vaikka Saksasta tiedetään paljon, vielä enemmän siellä piilee asioita, jotka ovat jääneet unhoon tai muuten katveeseen. Tahdon nostaa niistä esiin ainakin jotain, samalla kun tartun myös muutamaan tutumpaan aiheeseen.

Tahdon tämän kirjan avulla matkata sieluun, elementtiin, jota analyyttisesti on vaikea kuvata. Sitä on mahdoton määritellä, mutta sen olemassaolon tuntee. Siksi Lähestymiskulmia on vääjäämättä monta.

Saksa on yksille läpikulkumaa: mahdollisimman nopeasti etelään! Toisille se tarjoaa tuopillisen parasta olutta Bierstuben hälisevässä tunnelmassa – ilman keinotekoisia lisäaineita. Kolmansille se hyrisee alla luotettavana autona. Sitten on vielä neljäs ryhmä, jolle Saksa on rikas kulttuurimaa, joka ei tyhjene useammankaan matkan jälkeen.

Kuulun varmasti juuri tähän ryhmään. Osaan totta kai arvostaa myös muita mainittuja anteja: olen juonut silloin tällöin pari tuopillista erinomaista olutta. Tekniikkaa olen ihaillut vaikkapa silloin, kun olen viilettänyt junalla kaupungista toiseen.

Mitä enemmän perehtyy Saksaan, sitä enemmän esiin tulee uusia kulmia ja notkoja. Junat ovatkin usein myöhässä. Preussin kadut halkeilevat. Jokaiselle mielikuvalle löytyy sen kyseenalaistavia tapauksia.

Saa kohdata näkökulmia, jotka kyseenalaistavat tähän asti opitun. Kirjailijoita, joita en tuntenut kunnolla, saksalaisia, joilla ei ole saksalaista nimeä tai jotka muuten vain keikauttavat ennen opitut asiat ympäri. Mukana on koko joukko vanhoja tuttuja ajattelijoita, jotka nyt näen toisella tavalla kuin nuorena, kun heidät esiteltiin mullistavina uudistajina.

Matkustan edelleen mieluiten junalla Saksassa. Saksalaiset junat kuuluivat ensimmäisten intohimojeni joukkoon: sain jokusen matkustajavaunun ja saksalaisen dieselveturin pienoismallirataani, ja vuosien ajan tein matkoja kuvitteellisen Saksan maisemien halki. Lumoavin maisema oli kuvattu erään Ravensburgerin palapelin kanteen, en vain koskaan saanut valmiiksi tuhatosaista palapeliä, jonka oli tarkoitus esittää satumaista linnamaisemaa. Vuoret tosin näkyivät vasta kaukana taustalla, edessä oli pari taloa ja niitty. Minulle maailman kaunein maisema, ja kaunein nimi, jonka tunsin, oli lapsena juuri Ravensburger.

15-vuotiaana sain tehdä ensimmäisen matkani Saksan halki. Olin kaikesta vaikuttunut. Ehkä siksi, että saksalaiset olivat olleet armoitettuja vihollisia Korkeajännitys-lehdissä, joita olin muutamaa vuotta aiemmin lukenut. Istuessani bussissa juniorikoripallojoukkueen kanssa maa ja maisemat saivat osakseen minulta vain suopeita katseita: kylä, johon rakennettiin koko joukko uusia taloja tyylillä, joka sopi täydellisesti kylän vanhaan ilmeeseen. Suomessa 1970-luvun rakentaminen oli ollut hyvin laatikkomaista.

Emme yöpyneet kuin Kasselissa, joka on keskisuuri kaupunki mutta sekin tuntui ihanuuksien ihmekaupungilta, kuten moni läntinen kaupunki nuoruudessa tuntui, ja sai ihmettelemään, miksei suomalaisissakin kaupungeissa voisi olla vastaavaa kävelykeskustaa. Vähän matkan jälkeen mietin, miten on mahdollista rakentaa hajalle pommitettu kaupunki uudestaan. Ja miten on mahdollista nostaa kolmannen valtakunnan raunioista toimiva, uudenaikainen maa, joka sai viisitoistavuotiaan silmissä jo kovasti ihailua osakseen. Monen mielestä ehkä oudoksuttavissa määrin.

Luin koulussa saksaa viisi vuotta, enkä sen jälkeen osannut puhua sitä. Muistan että vain yhdellä tunnilla käsiteltiin sitä, miten kieltä oikeastaan puhutaan ja lausutaan – siis toisin kuin suomalainen sitä yleensä ääntää. Ei, ärrää ei suinkaan täräytetä sotilaallisen jykevästi (vaikka itse Tärinämies teki niin puheissaan), vokaalin jälkeen ei yleensä ollenkaan. Konsonantit aspiroidaan. Rytmi on yleensä nopeampi kuin suomessa, mikä tuotti minulle pitkään vaikeuksia. Jossain vaiheessa päätin opetella kieltä paremmin, koska muuten nuo viisi vuotta olisivat menneet hukkaan.

Yleensäkin 1970-luvun Liittotasavalta sai minut kiinnostumaan Saksasta. Minulle syntyi mielikuva monin tavoin demokraattisesta, itsekriittisestä, silti koko ajan kehittyvästä maasta. Jo interrail-tuntuman pohjalta maa tuntui paljon värikkäämmältä kuin sen ajan Suomi, kun kävi suurkaupungeissa, joiden kaduilla kulki monenlaista väkeä. Pikkukaupungeissa ihmiset olivat totta kai siihen aikaan konservatiivisempi, vastapainoksi niissä näki kuitenkin perinteisiä vanhoja ristikkotaloja ja idyllisiä kulmauksia.

Myöhemmin kävin isojen kaupunkien levykaupoissa ostamassa levyjä, joita Suomessa ei saanut. Jo se oli syy pitää Saksasta. Ja oppikirjan sivuilla kuvat Liittotasavallasta olivat monin verroin houkuttelevampia kuin DDR:ää käsittelevissä luvuissa, joita piti olla velvollisuudessa mukana ja joiden määrä oli varmaankin laskutikulla laskettu suhteella maiden väkilukuun.

Jo oppikirjan rivien välistä välittyi kuva maasta, joka tukahdutti yksilöllisyyden ja vapauden, joka Lännen puolella esiintyi jatkuvina kiistoina ja eri näkökulmina. Saatoin vain ihmetellä eroa vanhan ja uuden Saksan välillä. Maa, joka oli vasta jokunen vuosikymmen sitten vastustanut länttä, kuului nyt juuri siihen länteen, johon suurin osa meistä sen ajan teini-ikäisistäkin tahtoi kuulua. Idässä kun tuntui olevan vain ruostetta, vettyneitä peltoja ja isänmaallista kuorolaulua. Ja mikä kaikkein pahinta: rock-musiikki oli siellä kiellettyä tai muuten säännösteltyä.

Kaikki tämä yllytti tutustumaan Saksaan paremmin. Miten vapaus on mahdollista? Miten sen tukahduttaminen? Aloin lukea saksankielisiä lehtiä, pian kirjojakin. Alun puhua. Olen sillä tiellä vieläkin. Luen joka päivä saksalaisia lehtiä, kuuntelen melkein joka päivä maan radion kulttuurikanavia. Silti huomaan, ettei kieltä voi koskaan oppia täysin. Saati toista kulttuuria.

Kieli on materiaalinen asia. Elämme kielessä. Se on täynnä esteitä, ylä- ja alamäkiä, koukkuja ja ansoja. Toiseen kieleen meneminen on pitkä ja raskas prosessi. Kun sen tekee, vapaaehtoisesti, tai osin pakosta aivoissa ikään kuin aktivoituu pieni lihas, jolle toinen kieli kuuluu. Vuonna 1989 kävin Kasselin Europakollegen kuukauden intensiivikurssin, ja opettajat ja perhe, jossa asuin, yksinkertaisesti pakottivat minut puhumaan. Sen jälkeen en ole päästänyt kielestä irti, tai pikemmin se ei ole päästänyt minusta irti. Kun ei vähään aikaan lue, puhu tai kuule kieltä, tuota pientä lihasta alkaa ikään kuin pakottaa. Se vaatii harjoitusta kuin mikä vain lihas.

Ilmestynyt 2021:

Talvimatka Jenaan: runoja.

Ote kirjasta:

Syksy eteni kuin loitsu,

         sytytti heinäpaaleja ihon alle,

     ei, syksy harppoi eteen vasta kun

Grimmin veljesten seudut sukelsivat

               sumusta, sulaa lyijyä,

       pari pisaraa kerosiinia luomilla,

mutta vihdoin se oli siinä,

Faustin siluetti vasten itäisiä penkereitä,

ja näkee kyllä, miksi romantiikka

    syntyi, kun kavuttiin jyrkille rinteille,

vasta sitten Tieck sai tarinansa valmiiksi

vasta sitten minä saan tunnustuksen kasaan:

   olen pihkan ja hiilimarjojen sukua

   ja katson liian kauas, fokus liukuu

      jossain poimujen takana

  -- tämä on kivikauden poetiikkaa....

romaani Café Cosmos eli jäähyväiset runoudelle

Romaani Café Cosmos eli jäävyäiset runoudelle kertoo kahdesta kouluaikaisesta kaveruksesta. Arno, romaanin kertoja, on vapaa toimittaja, joka tekee kirjaa Rickistä, runoilijasta ja indie-muusikosta, joka on saanut nimeä lavaesiintymisillään. Ongelmana vain on, että Rick on kadonnut ja hänet on löydettävä, jotta kirja saadaan valmiiksi. Arnon ura on siitä kiinni. Hän joutuu etsimään Rickiä eri paikkakunnilla. Samalla hänen on hoidettava perhe-elämä kaikkine kiemuroineen. Rick taas elää omassa sisäisessä viidakossaan. Kohtaavatko miehet koskaan, ja jos kohtaavat, niin millä tasolla? 

Romaanissa on näytteitä myös Rickin runoista ja yrityksistä setviä elämäänsä.

Ilmestynyt maaliskuussa 2020. Kustantaja Aviador.

Kirjan saa tällä hetkellä ainakin kaikista nettikirjakaupoista ja Aviadorin nettikaupasta ilman toimitusmaksua.

Muuta:

Uusin kaunokirjallinen suomennokseni on valikoima Rafael Cadenasin runoja Ilman aikomusta osua. (ntamo, 2016). Cadenas (s. 1930) on merkittävimpia latinalaisamerikkalaisia runoiljoita, ja hänelle myönnettiin 2023  Cervantes -palkinto, joka on merkittävin espanjankielinen kirjallisuuspalkinto. Sivullani on näytteeksi muutma hänen runonsa.

Olen myös suomentanut kirjoja espanjasta, saksasta, ruotsista ja englannista, viimeisimpänä ruotsalaisen tiedetoimittajan Torill Kornfeldtin kirjan Mammutin paluu (Minerva, 2017).

Idän ympäriajoa edeltä runokokoelmani on Omegan jälkeen (Tammi, 2013) ja toiseksi viimeisin esseekirja Rakas rappio (Atena 2012). Markku Kaskelan kanssa olen tehnyt kirjan Suomen kirjaviennistä nimellä Maailmalle -kirjaviennin uusi aika (Avain, 2014).

Sivulla on pienet otteet Idän ympärajosta ja Omegasta, kuten myös muutama runo myös kokoelmasta MItä et sano (Tammi 2005).

Otteen voi myös lukea Idän ympäriajosta. Runoelma perustuu pyörämatkaan Itä-Helsingin maisemissa, jolloin muutama kesäpäivä laajenee käsitämään nuoruuden ja menneet vuosadat.

Lisäksi olen kirjoittanut kirjallisuusarvioita Helsingin Sanomiin sekä esseitä ja artikkeleita eri julkiasuihin. Viimeisimpiä julkaisuja:

"Kuva ja alitajunta, eli modernismin januskasvot" teoksessa Runon vapaus, toim. Tommi Parkko (Avain 2014). Ote tästö kirjoituksesta löytyy Esseitä ym -sivulla.

Viimeaikaisiin kirjoituksiin kuuluu myös "Arjen metamorfoosi”, esipuhe Tomi Kontion koottuihin runoihin  Kuviot avaruudesta, kengän maailmasta. (Teos 2014). Myös Sirkka Turkan koottujen runojen laitokseen olen kirjoittanut esipuheen.

Lisäksi olen suomentanut runoja ja proosaa. Uusin proosasuomennokseni on kolumbialaisen Andrés Caicedon (1951-1977) romaani Eläköön rumba! (Aviador 2015). Pieni ote romaanista ilmestyy pian sivulleni samoin kuin romaaniin kirjoittamastani jälkilauseesta.

Eduardo Galenon kirjasta Jalkapallo valossa ja varjossa ilmestyi 2014 uusi, laajennettu painos Nemo-kustannukselta. Suomensin runot Miguel de Cervantesin klassikkoon Don Quijote, joka ilmestyi 2013 WSOY:lta Jyrki Lappi-Seppälän mainiona suomennoksena. Tarja Roinilan kanssa toimitin ja suomensin teoksen Katu kadulta taivaaseen, 50 vuotta Espanjan runoutta (WSOY 2008).

Olen myös pitänyt esitelmiä mm. latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta, nykyromaanista ja romantiikan ajatusten perinteestä. Opetan runon kirjoittamista Helsingin suomenkielisessä työväenopistossa; opetin myös vuosia eri kirjoittamisen lajeja Turun avoimen yliopiston Helsingin ryhmässä. Lisäksi olen pitänyt essee- ja asiatekstikurseja.

Yhteysosoite: jukkakoskelainen[at]hotmail.com

Muita kirjoja: 

Mahtava minä -- itsekkyyden voima ja vastavoimat (2017)

Kirja jossa esitetetään vaatimaton ehdotus Björn Wahlroosille, johdatetaan nykyihmisen tilanteeseen Sannin voimin, katsotaan mitä lisättävää Goethella, Rousseaulla ja myöhemmillä ajattelijoilla on siihen. Mukana on myös etiikkaa ja pohdintaa empaattisen egoismin mahdollisuudessa. Luvassa on myös yllätyskäänne. Kustantajan esittely: 

Itsekkyys on vapauden hinta. Mutta hintaa voi sovitella sopivammaksi.

Moitimme helposti nykyhetkeä ja kulttuuriamme minä ensin -asenteesta: joka puolella räpsitään selfieitä, paistatellaan parrasvaloissa ja kääritään jättipalkkiot omaan taskuun. Mutta miksi koemme, että itsekkäitä ovat aina ne muut, emme me itse? 

Meillä on kuitenkin myös vahva oikeudenmukaisuuden taju ja tiedämme tarvitsevamme yhteisön ympärillemme. Onko mahdollista yhdistää asioita – olisiko mahdollista puhua vaikkapa empaattisesta itsekkyydestä?

Itsekkyys on vaikuttanut monen hyödyllisen keksinnön syntyyn, mutta sen voimaa on jollain lailla suitsittava. Auttavatko idän opit? Vai onko evoluutiobiologia todistanut itsekkyyden ihmisen perusominaisuudeksi? Mitä vastavoimia voi löytää kulttuurista ja eettisestä ajattelusta?

Mahtava minä -kirjassa Jukka Koskelainen tekee vaatimattoman ehdotuksen Björn Wahlroosille ja esittelee kolme huonoa ja yhden hyvän tavan puolustaa itsekkyyttä.

Ilmestynyt 2018

SANOJA MUSTAN TÄHDEN ALLA (Aviador, 2018)

Kustantaja Aviadorin esite: Jukka Koskelainen tekee kirjassaan Sanoja mustan tähden alla pyhiinvaellusmatkoja muusikoiden haudoille. Matkakohteet ulottuvat Lontoosta Montrealin kautta Berliiniin ja Kaliforniasta Caracasiin. Koskelaisen suhde Leonard Cohenin ja David Bowien, Jack Brucen ja Greg Laken ja salsakuningas Tito Puenten musiikkiin on syvästi henkilökohtainen. Samalla Koskelainen pohtii kirjassaan näiden suurten muusikoiden ja lauluntekijöiden laajempaa kulttuurista merkitystä, ja heidän kuolemiaan yhden kokonaisen aikakauden päätöksenä. 1920-luvun iloisen Berliinin hengessä laulanut Udo Lindenberg on mukana teoksessa ainoana, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, vielä elossa olevana muusikkona.

Ilmestynyt 2017

Idän ympäriajo on runoelma heinäkuisesta pyöräretkestä – ja samalla kypsän lyyrikon aikamatka omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Aistivoimaiset havainnot itäisen Helsingin lehdoissa ja jokivarsilla limittyvät huomioihin ihmisen jättämistä jäljistä luontoon ja kyselevään mieleen. Runoilija kysyy ja kyseenalaistaa: mikään nähty ja koettu ei ole itsestäänselvää. Utelias välittömyys yhdistyy kriittiseen etäisyydenottoon.

Arvosteluja:

Kiiltomato:

http://www.kiiltomato.net/jukka-koskelainen-idan-ympariajo/

Helsingin Sanomat:

http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002924574.html

Idän ympäriajo, Aviador 2016

Ajan halki, ajan yli

Jukka Koskelainen: Omegan jälkeen. Runoja, 94 s. Tammi 2013.

J

Mistä siinä sitten on kyse?

Tätä teos kysyy alati itseltään. Runoilijan vahvimpia puolia on aina ollut oppinut etäisyydenotto maailman ilmiöihin ja parodian vivahteilla maustettu reflektiivisyys, mutta nyt eron-teoissa on selkeämmin kyse uteliaisuudesta pohtia omaa poetiikkaa kuin valmiiksi kaivetun poteron pohjalta huutelusta.

Runoissa toistuu metalyyrinen kommentaari, muodon kyseenalaistaminen: ”Taisin sanoa tämän jo. / Ei se mitään: aivot toimivat / niin. Toistavat, heijastavat, / luovat kerroksia”. Nimillään ja alaotsikoillaan runot myös usein ilmaisevat, mihin perinteeseen ne erityisesti nojaavat: esimerkiksi runo ”Toinen yritys kuvata kiire” saa alaotsikon ”(nyt avantgarden ja kuuskytluvun keinoin?)”.

...

Ei runoilija aivan pelkästään tyydy kyselemään, vaan lohkoo myös vas-tauksia: ”se [runo] ei ole sika joka syö kaiken vaan lammaskoira / joka taiten pitää lauman kasassa”, hän kirjoittaa viitaten Matti Pulkkisen romaanimuotoa koskevaan kiteytykseen kaikkiruokaisuudesta. Ja tosiaan, vaikka Omegan jälkeen liikkuu aiempia teoksia enemmän arjessa kuin ylevissä maisemissa, on runoilijan mielimuoto edelleen tarkasti paimennettu, kellontarkkuudella toimiva säe, usein vapaasti mitallinen sellainen.

Monella muullakin tavalla Koskelainen nojaa voimakkaasti perinteeseen, niin muodollisesti kuin temaattisesti. Liikkuessaan vanhan ja uuden maailman rajamailla runot kallistuvat usein ensimmäisenä mainitun puoleen. Toisaalta niissä matkataan suvereenisti kaikkien aikojen ja paikkojen halki, eikä mihinkään ankkuroiduta pidemmäksi aikaa. Runojen puhuja hahmottuukin eräänlaiseksi juurettomaksi etsijäksi, jolle historian ja kirjallisuustradition perspektiivi ei tarjoa vain yhtä totuutta vaan monta. Tämä on virkistävää, vaikka huomaan hieman kaipaavani Koskelaisen alkupuolen tuotannon lähes julkeaa itsevarmuutta ja ylevyyttä.

Nöyryys on kuitenkin perusteltua: tavoitteleehan runoilija teoksessaan jonkinlaista transgressiota – vaikka puhuja sanookin, ettei ole koskaan ymmärtänyt dialektiikasta mitään. Mikä siis seuraa omegaa, käsitystämme lopusta?

Pohtiessaan historiaa edeltävää ja seuraavaa aikaa runot etsivät pääsyä järjestelmän – historiallisen tai poeettisen – ulkopuolelle.

Prosessuaalisuus tarjoutuu ainakin yhdeksi ratkaisuksi. Teos on samanaikaisesti sekä pakkomielteisen itsereflektiivinen että halukas unohtamaan yrityksen käsitteellistää. Tämä kehämäisyys muistuttaa kaiken olevan jatkuvassa liikkeessä. Lopun jälkeen tulee nimittäin aina uusi alku: ”’Poetiikka?’ Kiertää kehää, palata alkuun.”

Anna Tomi Lukeminen.fi -sivustolla

Omegan jälkeen, Tammi 2013

Ilmakehä tuhoutuu, Itämeri saastuu ja Euroopan unioni on kuolemansairas. Rappiolla ovat myös talouskasvu, terveydenhuolto, sosiaaliturva, sananvapaus ja suomalainen mies. Päivittäin uskoamme tulevaan horjuttavat niin ikään Suomen poliittinen ilmapiiri, Seitsemän päivää ja Valtionrautateiden toiminta.Asiat eivät ole koskaan olleet näin hullusti - tai näin me ainakin haluamme uskoa. Rappeutumisen ajatus viehättää meitä huolimatta siitä, pitääkö se paikkansa. Loppu on ollut lähellä ennenkin: vaikka konkreettiset uhkakuvat ovat muuttuneet moneen kertaan, toistamme yhä uudelleen mantraa länsimaisen kulttuurin rappiosta ja haluamme suorastaan liikuttavassa määrin uskoa lopulliseen turmioon.Rakas rappio ruotii ennakkoluulottomasti rappion ideaa ja ihannetta länsimaisessa ajattelussa. Miksi näemme rappion merkkejä kaikkialla? Mikä oikein on se täydellinen onnela, josta vääjäämättä suistumme yhä kauemmaksi? Kirjan esseet käsittelevät niin länsimaiden perikadon profeettaa Spengleriä kuin Marxin ja Nietzschen tapaisia maailmankuvan muokkaajia ja asettavat heidät vastakkain Timo Soinin ja ruotsalaisten dekkaristien kanssa. Koskelainen tutkiskelee rappion ideaa kriittisesti mutta ymmärtäen - eihän hän aina itsekään usko parempaan huomiseen. Ennen kaikkea Rakas rappio kuitenkin möyhentää länsimaisen ajattel

un perinnettä ja pyrkii saamaan rappion haltuun, sillä jotainhan sille on tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä!

Arvosteluja:

Kiitomato:

http://www.kiiltomato.net/jukka-koskelainen-rakas-rappio/

Helsingin Sanomat:

http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002594804.html

Rakas rappio, Atena 2012

Jaa tämä sivu