Populismia käsittelevä luku teokesta Rakas rappio (Atena 2012)

Populistien kultakausi

I

Vuosi 2011, ja eduskuntavaalit tulossa. Perussuomalaiset olivat kovassa nousussa mielipidetiedusteluissa. Nousi suuri kohu, kun perussuomalaiset ilmoittivat vaaliohjelmassaan, että Suomen kultakauden taidetta on vaalittava ja että ”postmodernien kokeilujen” ei pitäisi saada tukea julkisista varoista.

Taiteilija- ja kulttuuripiireissä tästä saatiin kuuma puheenaihe ja takuuvarma pilkan kohde. Voi kuitenkin ajatella, että perussuomalaisten kannattajien keskuudessa lausunto ei herättänyt pelkkää ihastelua vaan myös hämmennystä. Olen toki itsekin saanut kuulla kylliksi kapakkapuheita, joiden mukaan nykytaiteilijoita ei tulisi tukea ja että taide on nykyään käsittämätöntä ja että nykyrunoudessa ei ole rahtuakaan Eino Leinon koskettavuudesta ja osuvuudesta. Luulen kuitenkin, että suurin osa persujen kannattajia ei ollut ajatellut nykytaidetta eikä kultakautta, taide kun tuskin lainkaan on niiden syiden joukossa, joiden vuoksi ihmiset olivat päätyneet äänestämään puoluetta.

Vuoden 2011 lopulla Timo Soini kertoi taidelausunnon olleen vain ”läppä”, pelkkä provokaatio. Perussuomalaiset tekivät siis jälleen poliittista historiaa, koska ikinä ennen mikään poliittinen puolue ei ole ilmoittanut sisällyttäneensä vaaliohjelmaansa vitsiä. Vitsiä, jolle kukaan ei nauranut ja joka peilasi hyvin osuvasti populistista ajatustapaa.

Harmi. Sillä persujen puolueohjelma toi selvin sanoin julki yhden version sangen yleisestä ajattelutavasta. Oli kerran sankarillisten ihmisten ja uudisraivaajien aika, mutta ei ole enää. Minä ainakin olen ollut monta kertaa läsnä tapaamisissa, joissa on haikailtu milloin mitäkin mennyttä aikakautta – ja totta kai olen itsekin osallistunut haikailuun.

Miksi taidelausuma piti peruuttaa? Eikö juuri perussuomalaisten toimenkuvaan kuulu ilmoittaa, että nykyisin taidekin on politiikan lisäksi huonompaa kuin ennen, että entiset jykevät periaatteet on unohdettu.

Ehkä se peruttiin kielteisen huomion takia. Ehkä koska se ohjasi huomion sivuraiteelle, vähemmän tärkeään asiaan. Joka tapauksessa vitsiselitys ei kuulostanut vakuuttavalta, sen verran hyvin linjassa kaiken sen kanssa, mitä perussuomalaisista tiedämme, että voi epäillä taidelausunnon nimenomaan paljastaneen pikemmin heidän ajattelunsa ytimen kuin tavan heittää löysää läppää.

Ehkä joku huomautti Soinille, että taiteen kanssa on parempi olla leikkimättä. Eräs toinen poliittinen liike leimasi uuden taiteen 1930-luvulla rappiotaiteeksi, ja siihen poliittiseen liikkeeseen perussuomalaiset eivät omien sanojensa mukaan tahdo lainkaan rinnastua.

Siksi en monen muun lailla usko vitsiselitykseen. Väitteeni on, että populistinen liike perustuu pitkälti rappiotarinan varaan. Se saattaa ruotia poliittisen järjestelmän jähmettyneisyyttä osuvastikin, se saattaa olla tarvittava ravistus itseriittoiseksi muuttuneelle poliittiselle eliitille.

Mutta minua kiinnostaa populismi rappiotarinana. On siis aika suunnata kulttuurikritiikki populismiin. Kritiikki itsessään saattaa tietysti esittää oman rappiotarinansa – populismihan voi olla rappion merkki kahdessakin mielessä: se on itsessään demokraattisen liikkeen vääristynyt muoto ja reaktio demokraattisen järjestelmän rappioon.

Perussuomalaisten ohella luon silmäyksen toiseen suomalaisen politiikan uuteen ilmiöön, Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaan.

Postmodernia taidetta, saati postmoderneja kokeiluja en kykene tarkkaan määrittelemään, eikä siihen ole kyennyt vielä kukaan, vaikka aiheesta on käyty perin kiinnostaviakin keskusteluja. Tai ainakin käytiin 1980-luvulla, kun vielä opiskelin kirjallisuustiedettä ja filosofiaa, siis aineita, jotka joutuivat kamppailemaan kovasti termihirviöiden ”postmoderni” ja ”postmodernismi” kanssa, kunnes termit lähes katosivat yleisestä käytöstä. Koska näille sanoille ei saattanut löytää tarkkarajaista määritystä, jotkut tutkijat julistivat koko postmodernin pannaan, toiset taas antoivat sen vähitellen haalistua käytöstä.

Lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä termillä ”postmoderni” tarkoitettiin parikymmentä vuotta sitten yleensä ironista asennetta, joka ei tunnustanut alkuperäisyyttä, neroutta ja tunteen paloa, eli kaikkea sitä mitä romanttiseen taide- ja elämänkäsitykseen kuului. ”Postmodernistinen” oli astetta vaativampi ja akateemisempi termi, sillä se tarkoitti sekä modernistisen taiteen jälkeen tullutta että siihen jollain lailla reagoinutta taidetta. Siihen kuului edelleen alkuperäisyyden kielto, sitaattien merkityksen korostaminen, samoin ajatus teoksen moninaisesta ellei peräti tyhjentymättömästä luonteesta.

Etenkin 1980-luvulla yliopistossa levisi teorioita, jotka korostivat teoksen avointa luonnetta. Romaanilla oli itsestään tietoinen rakenne ja se paljasti oman fiktiivisen luonteensa. Henkilöhahmot eivät saaneet enää olla ”pyöreitä”, siis psykologisesti uskottavia, oikean tuntuisia.

Tekijä julistettiin pannaan; edes hän ei pystynyt hallitsemaan teostaan, vaan siitä saattoi tehdä loputtomasti tulkintoja, eikä yksikään ollut toista parempi. Näin ainakin sain parilla kolmella kirjallisuustieteen kurssilla kuulla ja alan julkaisuista lukea.

Roland Barthesin essee ”tekijän kuolemasta” levisi humanistiopiskelijoiden parissa kuin kulovalkea. Mieleenpainuvat olivat myös Michel Foucault'n sanat: ”mitä väliä sillä on, kuka on tekijä.” Kumpikaan ranskalaisajattelija ei 1970-luvulla käyttänyt sanaa ”postmoderni”, mutta heidän nimensä mainittiin kaikissa postmodernia käsittelevissä oppikirjoissa.

Tekijä ei kuitenkaan kokonaan kuollut. Oli nimittäin olemassa teoreetikko eli tutkija, joka tahtoi astua kesyttävän sankarin rooliin, ottamaan haltuun tuon loputtoman moninaisuuden ja ehtymättömyyden – usein juuri korostamalla näitä piirteitä, moninaisuutta ja ehtymättömyyttä. Selittämättä jäi se kummallinen asianhaara, että jos kieli sinänsä oli tulkitsijan hallitsemattomissa ja loi loputtomasti keskenään kiisteleviä tulkintamahdollisuuksia, miten sankaritutkija sitten pystyi kielen avulla tekemään tämän asiantilan yleisölle tiettäväksi. Sen tutkijat korostivat kovasti tulkintojen loputtomuutta esittämättä kovin monta esimerkkiä itse tulkinnoista.

Mitä ”postmoderni” sitten tarkoitti perussuomalaisten vaaliohjelmassa? Sitä ei ohjelma millään lailla selitä. Luulen että se tarkoittaa yksinkertaisesti jotakin kummallista, ei-esittävää taidetta. Häkkyrää nurkassa ja vinkuroita kankaalla.

Perussuomalaisten Kallion toimiston ikkunaan kiinnitettiin ilkikurinen juliste, jossa luki ”Kiitos 1880–1910”. Näin tuntematon pilailija auttoi persuja antamalla kultakaudelle selvät vuosiluvut, vaikka tämän kansallisen taidetaistelun alkuvuoden olisi pitänyt olla varhaisempi. Vaaliohjelma mainitsee ”Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalaukset ja Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat” ja valittaa niiden merkityksen vähenemistä jokaisen suomalaisen yleissivistyksessä.

Markku Valtonen muistuttaa kirjassaan Kultakausi (1989)saksalaisenJohann Gottfried von Herderin perinnöstä. Valkonen kirjoittaa, että ”kirjallisuus voitiin Herderin mukaan uudistaa ainoastaan turvautumalla kansan luomaan runouteen, ja itse asiassa jokainen kansakunta saattoi ymmärtää erikoispiirteensä vain ammentamalla rahvaan perinteestä.” Herderin ideat levisivät 1800-luvun alussa nopeasti Suomeenkin, ja maalaustaide sai toimia jatkona Lönnrotin ja Topeliuksen käynnistämälle kansallisen kulttuurin hankkeelle. Taiteilijat eivät pystyneet eivätkä tahtoneet toisintaa kansanperinnettä – eihän sellaista kuvallisesti ollut olemassakaan. Mutta he saattoivat lainata aiheita, toteuttaa ne ajan tyyleillä ja säilyttää samalla oman persoonallisen otteensa.

Hyvä esimerkki kansallisen tyylin ja lainausten yhdistelmästä on Albert Edelfeltin maalaus Kristuksen ja Matleenan kohtaamisesta (1890), jossa pohjalla on kansanrunon kuvaama anakronistinen tilanne. Kristus on saapunut Karjalaan tuohivirsut jalassaan ja hänen eteensä on polvistunut rukoileva tyttö. Maalauksen pontimena oli Kantelettaren runo, jossa kopea tytär kohtaa orpopojan matkalla kaivolle eikä suostu antamaan tälle vettä. Silloin poika luettelee kaikki tytön pahat teot, ja tyttö lankeaa polvilleen lausuen: ”Itsepä lienet Herra Kiesus, kun mun elkeni sanelet!” Sitten katuva tyttö pesee Jeesuksen jalat ja kuivaa ne hiuksillaan.

Valkosen mukaan Edelfelt pyrki maalauksessaan ”psykologisesti latautuneeseen tunnelmaan ja uskonnolliseen ihanteellisuuteen”. Edelfelt oli suunnitellut maalaavansa kalevalaisen Aino-aiheiden teoksen, joka jäi suunnitelmaksi mutta jonka aihe välittyi Matleena-teokseen. Maalaus on hyvä esimerkki eri ainesten yhdistymisestä teokseksi, jolla koetaan olevan syvä kansallinen merkitys.

Upeita ovat monet muutkin kultakauden maalaukset. Ne toteuttavat lisäksi sitä ohjelmaa, jota alettiin Suomessa tietoisesti luoda 1880-luvulla kansalliselle taiteelle. Ei riittänyt pelkkä arkielämän kuvaus, vaan piti löytää ”semmoisia puolia kansalliselämästä j.n.e. esiteltäväksi, joissa sen varsinainen luonne (’karakteeri’) ilmastuu, taikka jotka niin sanoaksemme jollakin tavoin edustavat sen yleistä luonnetta”, kuten filosofi Th. Rein kirjoitti aikakauslehti Valvojassa vuonna 1882. Rein kaipasi lisää aiheita Kalevalasta, mutta muistutti siitä, ettei Väinämöistä saisi ajatella tavalliseksi ukoksi vaan puolijumalaksi.

R. W. Ekman oli kuvannut maalauksissaan Kalevalaa jo 1850-luvulla romantiikan taiteen keinoin. Kaleva-aiheita haettiin sittemmin kuvataiteeseen määrätietoisesti. Kun vuonna 1891 järjestettiin toinen Kalevalan kuvituskilpailu, mukana oli jo merkittäviä taiteilijoita, joista voittajaksi selvisi Axel Gallén.

Vuonna 1907 Gallén vaihtoi nimeä, ja Akseli Gallen-Kallela nostettiin Suomen kansallistaiteilijaksi. Hän tunsi itse kuitenkin olonsa epämukavaksi tässä roolissa ja pakeni perheineen useiksi vuosiksi Afrikkaan. Hänen siellä maalaamiaan tauluja ei yleensä lueta Suomen taiteen kultakauteen, koska sen määrittelyihin yleensä kuuluu kansallisen ilmeen luominen.

Uusi Suometar -lehdessä valiteltiin vielä vuonna 1888 nimenomaan omaleimaisen kansallisen taiteen puutetta. Suomen taide pohjautui lähinnä vieraille vaikutteille, ja miksei olisi pohjautunut, koska oli luontevaa ottaa vaikutteet Pariisista. Kansallinen taide syntyi yksinkertaisesti siten, että vaikutteiden varassa alettiin kuvata kotoisia aiheita, ja sitä tietä syntyy aina samalla pieniä poikkeamia pohjalla oleviin tyylisuuntauksiin.

Aikalaiskriitikko Rein ei ollut tyytyväinen Gallen-Kallelan Kalevala-maalauksiin. Väinämöinen esiintyi hänen mukaansa Aino-aiheissa ”mitä surkeimpana vanhana karjalaisena ruotiukkona”, ei lainkaan traagisena sankarina. Joka tapauksessa 1940- ja 1950- luvulla ”kultakauden” taiteilijoista kirjoitettiin elämänkertoja, joissa heidät esitettiin sankarillisina hahmoina. Sankareita taiteilijat olivatkin ainakin siinä mielessä, että he saivat aikaan vaikuttavia maalauksia kaikkien ristiriitojen keskellä.

Taiteissa reagoidaan tavallisesti edellisiä hallitsevia suuntauksia vastaan. Suomen 1880-luvun realismin voidaan tulkita olevan reagointia hurmoksellista isänmaallisuutta vastaan. Kansallinen suuntaus, kultakausi, oli puolestaan monen tutkijan mielestä reaktio 1890-luvulla yltyneeseen Venäjän sortoon ja taiteen realismiin. Tahdottiin siirtyä välittömästä havainnosta ja arjesta johonkin yleisempään.

Euroopassa dekadenssin vahvin kausi oli menossa juuri samaan aikaan kuin Suomen taiteen kultakausi. Kultakautta nimitetään myös kansalliseksi romantiikaksi, ja romantiikka on hyvin monipolvinen taidesuuntaus. Se liittyy mitä suurimmassa määrin modernin maailman alkuvaiheisiin, ja taiteessa romantiikka on aina tuonut mukanaan rajojen rikkomista ja uusia kokeiluja. Ei ole sattumaa, että taiteessa eli kansallisromantiikan kanssa myös dekadenssiksi nimetty suuntaus.

Vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan Rappio ja renessanssi tutkija Mirkka Mattheiszen määrittelee dekadenssin seuraavasti: ”Kansainvälisiksi yleispiirteiksi voidaankin nimetä kulttuuriväsymys ja yleinen pessimismi, syklinen historiakäsitys, uskonmenetys kaikkiin arvoihin, tuonpuoleiseen ja yhteiskuntaan sekä arvojen menetystä seuraava sisäinen tyhjyys ja sen täyttäminen aistinautinnoilla.”

Dekadenssin suuri filosofi oli Friedrich Nietzsche. Hän määritteli 1800-luvun loppupuolen tilanteen juuri edellä mainitulla tavalla ja yritti voittaa sen sankarillisen yli-ihmisen voimalla. 1800-lopun taiteilija- ja älykköpiireissä ajatus rappiosta ja uudistumisen tarpeesta oli jo melkoisen yleinen.

Dekadenssi oli alun perin Ranskasta alkunsa saanut kirjallinen virtaus. Charles Baudelairen runoissa saattoi 1850-luvulla esiintyä jopa ruumis ja muita siihen asti rumina pidettyjä asioita. Baudelaire kiellettiin, mutta tunnettiin pian ympäri Eurooppaa.

Suomalaisetkin kirjailijat alkoivat vastustaa realismin harmautta. Varsinaista esteettistä dekadenssia ei esiintynyt Ranskan malliin, mutta monet Juhani Ahon ja Joel Lehtosen kertomukset esittivät melkoisen pessimistisen kuvan maailmasta, jossa pahat ominaisuudet periytyivät.

Taiteellisena suuntauksena dekadenssin voi määritellä monella tavalla, mutta ennen kaikkea se kuvasti kehitysuskon hiipumista. Suurkaupunki näyttäytyi paheiden tyyssijana, moderni teollisuus oli mekanisoinut elämän, ja sivistyneistön profeetta Nietzsche julisti massaihmisen riistäneen vallan luovilta yksilöiltä.

Axel Gallén oli yksi innokkaista Nietzschen lukijoista jo 1890-luvun Suomessa. Monen hänen varhaisen maalauksensa voi tulkita kuvastavan dekadenssia, esimerkiksi vuoden 1886 pariisilaiskahvilaa esittävässä maalauksessa näkyy kerjäläinen, ja arvokkaan herran seurassa istuva nainen naamio kasvoillaan vaikuttaa prostituoidulta.

Niin ikään vuonna 1886 valmistunut maalaus ”Eksynyt” näyttää palaneessa metsässä istuvan masentuneen tytön (maalauksen varhaisempi versio viittaa lapsentappajaan – nuoren naisen vieressä on kuollut lapsi). Palanut metsä näkyy myös kalevalaisaiheisessa teoksessa Väinämöisen lähtö. Palaneiden kantojen keskeltä kohoaa kuitenkin elävä koivu. ”Eksynyt”-maalauksessa tyttö pitää kädessään vihreää ruohoa, ja palaneessa metsässä kasvaa jo pieniä hentoja versoja.

Näin Gallénin teoksista voi lukea vuosisadan lopun, fin de sièclen, tyypillisen ajatussuunnan, joka odotti Nietzschen hengessä suurta ravistusta, jopa tuhoa, ja siitä syntyvää uutta, elinvoimaisempaa kulttuuria. Lisäksi Gallén eräässä vuoden 1897 muistiinpanossa ilmaisee kaipuunsa pakanalliseen aikaan, jossa ei olisi länsimaisia rajoituksia ja jossa vallitsisi ”vaihtelevien intohimojen näännyttävä rajuus”.

Kultakauden taiteesta ja populistien ohjelmasta kääriytyy siis esiin kaksi erilaista rappiotarinaa, joilla on yhteneväisyyksiä. Kansallinen taide tosin ei tainnut olla aivan sellaista kansakunnan puhtaiden tuntojen ilmaisua kuin populistinen ajattelu olettaa.

Koko taidemaailma oli muutenkin liikkeessä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, juuri Suomen kultakauden aikaan, syntyivät tärkeimmät taidesuuntaukset – ehkä sen jälkeen ei mitään radikaalisti uutta olekaan tullut.

Kultakauden ja dekadenssin aikakausi oli ennen kaikkea modernistisen taiteen kulta-aikaa. Silloin tehtiin enemmän tyylillisiä kokeiluja ja uudistuksia kuin koskaan aikaisemmin. Impressionismi oli tullut tunnetuksi 1870-luvulla: valokuvaaminen oli tehnyt tarkan esittämisen turhaksi, ja nyt keskityttiin maiseman tekemiin vaikutuksiin, maalattiin pistetekniikalla, yksityiskohtien sijaan esitettiin hahmoja, ja maalaukset tuntuivat olevan liikkeessä. Impressionismin murros mahdollisti sittemmin koko joukon tyylikokeiluja, ja esimerkiksi kubismissa yritettiin kohdetta kuvata ikään kuin monesta näkökulmasta yhtä aikaa.

Jo romantiikan alkuvaiheessa esitetty maksiimi ”älä maalaa sitä, mitä näet edessäsi, vaan se, mitä näet sisälläsi” levisi ja sai koko ajan uusia toteutustapoja.

Suomen taiteen kehitykseen vaikutti kansallinen tilanne, mutta tyylipiirteet haettiin lopulta kansainvälisistä suuntauksesta.

Suomen Taideyhdistys perustettiin vuonna 1846. Yhdistyksen johdolla rakennettiin akatemiatalo Ateneum, joka valmistui vuonna 1887. Taideyhdistys oli jäykkä organisaatio, joka suosi konservatiivista akateemisuutta. Oli luonnollista, että taiteilijat alkoivat kaivata omaa yhdistystä, ja siksi vuonna 1864 perustettiin Taiteilijayhdistys. Kun vanhemmat, konservatiivisemmat taiteilijat puolustivat historiallisia ja ihanteellisia aiheita, nuoret hakivat realismia etsiessään yhteyttä oman aikansa maailmaan.

Taiteilijaseura perusti vuonna 1891 uuden salongin, jossa oli edustettuina ennen kaikkea realismi ja ulkoilmamaalaus, ja impressionisminkin värittämiä töitä pääsi esille. Näin tulivat koolle kuuluisimmat kultakauden taiteilijat: Ville Vallgren, Axel Gallén, Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt. He reagoivat nimenomaan Taideyhdistyksen taiteilijoiden vanhoillisuutta vastaan ja tekivät sen niillä keinoilla jotka heillä oli käytössä. Monet osallistuivat samalla siihen suureen kansalliseen hankkeeseen, joka oli pantu alulle jo 1830-luvulla. Tarkoitus oli yksinkertaisesti luoda kuvia Suomesta, vahvistaa tuntoa siitä, että suomalaiset olivat oma kansansa, jolla oli oma kulttuuri ja historia. On ymmärrettävää, että aikansa parhaat taiteilijat tahtoivat olla mukana, koska Suomi oli hanke, joka oli kehitteillä, osa uutta aikaa, vääjäämätöntä edistystä.

Mutta sitten kun kansalliset kuvat oli tehty, taiteilijat tahtoivat maalata kuvia myös mielensä mukaan, löytää uusia aiheita. Kultakauden kansallinen juonne on kytköksissä erityiseen historialliseen tilanteeseen, eikä sitä voi toistaa muuten kuin tilanteessa, jossa Suomi olisi uudestaan ulkovallan tai perussuomalaisten kaltaisen reaktioliikkeen valtaama.

Vitsi tai ei, mutta en itsekään pidä suuresta osasta sitä taidetta, jonka voi ymmärtää postmoderneiksi kokeiluiksi. Siis sellaisesta, joka tuntuu olevan muodoltaan tarkoituksellisen hajonnutta, rumaa, ärsyttävää. Ravistuksen aika on jo ohi. Porvarin säikytys ei enää toimi, ja ”perinteisiä” sekä ”tavanomaisia” tapoja katsoa taidetta, ottaa taideteos vastaan, on kyseenalaistettu jo siinä määrin, että kyseenalaistamisesta itsestään on tullut vakiintunut ajattelutapa, joka puolestaan pitää kyseenalaistaa.

Olen nähnyt tarpeeksi nurkkaan sijoitettuja romukasoja ja ylösalaisin kattoon kiinnitettyjä pulpetteja (yhteiskuntakritiikkiä!) Kasselin Documentassa ja muissa taidekatsauksissa. Mutta olen nähnyt myös kiinnostavia töitä, taitavia, kiehtovia kollaaseja, itseään heijastavia epäteoksia, jotka saavat kokemaan ja pohtimaan.

Muistelen, että postmoderniksi nimetyn taiteen leimallisimmiksi piirteiksi luettiin kollaasimaisuus, tapa viitata toisiin teoksiin ja ajatus omaperäisyyden mahdottomuudesta. Kaupallinen mediamylly ja kuvien jatkuva kierrätys oli tehnyt mahdottomaksi ajatuksen aidosta, yhtenäisestä minuudesta, jonka kokemuksia taide heijastelisi. Tarvitaan kuitenkin tunteva minä kokemaan tämäkin tuntemus, aidon kokemuksen katoaminen.

Siksi postmodernististen kokeilujen aika on ohi, ja siitä pitää huoleen myös taiteen oma dynamiikka. Timo Soini selitti sovinnolliseen sävyyn perussuomalaisten taidenäkemystä, kun puheet kultakaudesta ja kokeilusta oli julistettu vitsiksi: jotkut pitävät postmodernista taiteesta, toiset eivät. Lisäys on sikäli riittämätön, että taide itse tuottaa uusia, erilaisia teoksia sellaiseen tahtiin, että harva pysyy perässä. ”Postmoderni” oli ehkä terminä kriisin ilmaus: mitä tehdä nyt kun kaikki on jo tehty ja television kuvavyöry kyseenalaistaa galleriataiteen keinot.

Taiteen kriiseistä syntyy kuitenkin aina uusia teoksia, jotka ohittavat aiemmat jaottelut. Tai sitten ne eivät yksinkertaisesti piittaa niistä. Siksi kokeilut voivat olla nykyään muutakin kuin edellä kuvaamiani häkkyröitä, ja kultakauden vaalijat voisivat hyvinkin pitää post-postmoderneista kokeiluista.

Paras keino – yhä edelleen – on antaa asiantuntijoiden päättää tukemisen kohteet. Se on usein huonosti toimiva ja epäoikeudenmukainen tapa, mutta se on ainoa mahdollinen, myös siinä tapauksessa, että kaivataan uutta kultakautta. Sellaisenhan Suomi on jo kokenut musiikissa, osittain myös kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Ehkä sellainen oli jäänyt huomaamatta perussuomalaisten vaaliohjelman kirjoittajilta. Onneksi heille huomautettiin moisesta tietämättömyydestä, ja puolueen puheenjohtajan piti vetää taidepuheet jollain konstilla takaisin.

”Suomen kieli ja suomalainen taide ovat arvostettavia”, vakuuttaa yksi perussuomalaisten vaaliohjelman alaotsikoista. Vähän aikaisemmin siitä saa lukea, että ”jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset”. Ohjelma liittää siis elimellisesti yhteen suomen kielen ja kansallisen taiteen; ne yhdessä muokkaavat kansallista identiteettiä ja kuuluvat siihen orgaaniseen kokonaisuuteen, joka on Suomen kansa.

Ei ole yllätys, että vaaliohjelma julistaa Kalevalan edustavan kansanperinnettä parhaimmillaan. Ohjelmaa lukiessa tulee tunne siitä, että arvokas kansanperinteemme on joutunut uhanalaiseksi EU:n ja muun kansainvälistymisen paineessa.

En tiedä, kuinka moni perussuomalaisten jäsen tai kannattaja on lukenut Kalevalan saati pohtinut sen merkitystä, maailmankuvaa ja suhdetta suomalaisuuteen, kansanuskomuksiin ja kristinuskoon. En tiedä, kuinka moni suomalainen on ylipäänsä lukenut sen muuten kuin ehkä pakosta yläasteella.

Menin kirjastoon selaamaan lukion oppikirjoja nähdäkseni, mitä niissä kerrotaan Kalevalasta. Ensimmäinen ja ainoa, josta löysin siitä tietoa, oli Äidinkieli ja kirjallisuus -sarjan Käsikirja lukiolaisille vuodelta 2005. Kirja painottaa Kalevalan merkitystä pienen kansan voimavarana, jonka turvin se saattoi päästä muiden kansojen vertaiseksi. Käsikirja korostaa myös Elias Lönnrotin merkitystä Kalevalan luomisessa: ”Monesti Kalevalassa on haluttu myös nähdä muinainen, kadonnut eepos, joka kertoo suomalaisten historiallisesta menneisyydestä ja heidän maagisista kyvyistään. Kalevala on kuitenkin Elias Lönnrotin rakentama teos; hän kokosi sen kansanrunouden aineksista, mutta sen juoni ja teoksen kokonaisuus ovat hänen tekoaan.”

Käsikirja tietää kertoa, että Kalevala oli hankalalukuinen myös suomenkielisille. Vuonna 1831 julkaistun ensimmäisen painoksen 500 kappaletta riittivät kymmeneksi vuoden myyntiin. Käsikirja ei kuitenkaan kerro siitä, miten ja missä kansanrunot olivat alun perin syntyneet ja mistä niiden vaikutteet olivat peräisin.

Lönnrot keräsi aineiston Kalevalaa varten, valitsi siitä sellaiset versiot, jotka parhaiten sopivat yhteen ja sepitti itse koko joukon lisää. Mutta Kalevalan idea ei kummunnut suoraan kansanluonteesta. Ratkaiseva oli Saksan esimerkki: Johan Gottfried Herder oli päätynyt 1700-luvun lopulla ajatukseen, että jokaisella kansalla piti oleman oma kielensä ja oma kansalliseepoksensa. Ja mistä muualtakaan suomalainen ruotsinkielinen sivistyneistö olisi ammentanut vaikutteita 1800-luvun alkupuolella kuin Saksasta.

Elias Lönnrot ei ollut ruotsinkielinen, mutta hänenkin nimensä muistuttaa siitä, että Suomi rakennettiin suureksi osaksi ruotsiksi (Lönnrotinkin piti oppia kieli). Herderin ajatukset olivat vaikutusvaltaisia, mutta Suomessa ne kumottiin saman tien: suomalainen identiteetti taas luotiin suureksi osaksi ruotsiksi, minkä voi edelleen nähdä tiedottomana tahrana kaikkien ”pakkoruotsin” vastustajien omassatunnossa. Ilman ruotsin kieltä ei olisi suomenkaan kieltä sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme.

Kalevalassa itsessään näkyy vaikutteita monelta taholta. Itse runotkaan eivät kumpua syvästä, aidosta suomalaisesta kansansielusta, vaan sisältävät muunnelmia aina persialaisista tarinoista saakka. Merikuvastosta voi nähdä, että skandinaavien viikinkiaika on jättänyt runoihin vahvat jälkensä.

Kun nostetaan esiin esikuvallisen kansallisen taiteen ajatus ja julistetaan Lönnrotin puoliksi sepittämän eepoksen olevan kansankulttuuria parhaimmillaan, näkemys on populistinen. Särmät hiotaan pois ja kohde muokataan sopimaan omaan tarinaan siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Kalevalasta tehdään näin monumentti, joka itsessään takaa rappiokertomuksen pysyvyyden, sillä kertomukselle riittää monumentin pelkkä olemassaolo tukipilarina. Sitä ei tarvitse käsitellä muuten kuin epämääräisin sanoin kansallisen kulttuurin kulmakivenä, jota jokin ulkonainen tekijä uhkaa.

Populismia on myös vihjailla, että kansankulttuuri ja sitä tietä kansallinen identiteetti ovat vaarassa rappeutua tai kokonaan uhanalaisia. Silloin oletetaan että kansakunnan olemus ja identiteetti kumpuavat sellaisinaan jostakin mystisestä varastosta, ja jos ne joutuvat muutoksen tilaan, kansakunta on rappiolla ja tarvitsee uusia johtajia, jotka palauttavat aidot arvot.

Tämä ei ole pelkästään poliittisen populismin ohjelma, sillä myös taiteessa etsitään jatkuvasti aidoiksi koettuja kansallisia juuria ”etno soi” -tyyliin. Silloin herätetään henkiin tavallaan Herderin ajatuksia: jokaisella kansakunnalla on omat tapansa ja kulttuurinsa ja ovat keskenään yhtä hyviä.

II

Poliittinen populismi perustuu olennaisella tavalla rappiotarinaan. Vieraantuneet poliitikot ja muu eliitti on pettänyt aidot kansalliset ihanteet, jotka ovat onneksi säilyneet kansan parissa.

Populismin käsitteen määritteleminen on tunnetusti vaikeaa. Melkein kaikkien poliitikkojen täytyy olla jollain lailla populisteja: heidän on vedottava mahdollisimman moniin äänestäjiin, tai jollei vaaleja järjestetä, mahdollisimman suureen osaan kansanjoukosta. Monet diktaattoritkin pystyvät saavuttamaan kohtuullisen suosion ainakin muutamaksi vuodeksi. Poliitikkojen on yksinkertaistettava ja popularisoitava sanottavansa. Heidän on harjoiteltava esiintymistaitoa ja osattava esittää asiansa vetoavasti ja suggestiivisesti.

Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen moni pääkirjoitus ja kolumni kertoi suosion pääsyyksi sen, että puolue, ennen kaikkea Timo Soini, puhuu ”ihmisille heidän omalla kielellään”. Tässä puolueen omia sanoja myötäilevässä selityksessä on totta toinen puoli. Yleisen populismin kiusauksesta huolimatta muut puolueet ovat totta tosiaan sortuneet tavan takaa ympäripyöreyteen uskaltamatta sanoa asioita suoraan. Kieli on ollut usein byrokraattista ja teknistä samalla kun on yritetty miellyttää kaikkia tai ainakin olla ärsyttämättä ketään.

Selitys puhumisesta ihmisille heidän omalla kielellään ei kuitenkaan kestä, sillä silloin ”ihmisiin” kuuluisi vain osa suomalaisista, ne jotka sattuvat äänestämään ihmisten edustajaksi ilmoittautuvaa puoluetta. Selitykseen sisältyy oletus oikeasta, aidosta kielestä, jota ihmiset puhuvat, mutta toiset poliitikot eivät. Sikäli selitys sopii populismin rappiotarinaan oivallisesti: on olemassa oikea, alkuperäinen kieli, joka puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Sitten on vieraantunut eliitin kieli, joka pyrkii ainoastaan peittämään asioita.

Onko ”ihmisten oma kieli” sitä, että puhutaan mahdollisimman yksinkertaisesti? Vai sitä, että luvataan mahdollisimman helppoja ratkaisuja mahdollisimman lyhyin tokaisuin ja ympäripyörein vaaliohjelmin? Tämä jäi vaalien jälkeisessä analyyseissa vielä avoimeksi.

Kaikki määritelmät ovat sopimuksenvaraisia. Myös populismin rajat helposti vuotavat jo edeltä mainituista syistä. Lisäksi populistiset liikkeet saattavat olla keskenään melko erilaisia, joten yhteisten piirteiden löytäminen niille ei aina ole helppoa. Populismi saattaa olla myös harhaanjohtava termi: Venezuelan presidentti Hugo Chávez on takuuvarma populisti, mutta hänen jatkuva nimittämisensä populistiksi peitti pitkään alleen Chávezin pyrkimykset ottaa valtio ja yhteiskunta kokonaan haltuunsa, samoin hänen ajattelunsa hyvin autoritäärisen luonteen. Populismi on hänen toiminnassaan lopulta välineellinen keino, ei olennaisin tavoite.

Populismin käsite on siis koko ajan karata käsistä. Timo Soinin omassa gradussa se on myönteinen ilmiö: poliitikot yrittävät säilyttää kontaktin ”kansaan” ja toimia kansan etujen parhaaksi. Tämä on vetoava näkemys, mutta se samalla paljastaa populismin kielteiset piirteet: tarpeen yksinkertaistaa asioita ja tyytyä helppojen irtopisteiden poimintaan laukomalla sivusta nokkelia herjoja.

Populismia käsittelevää kirjallisuutta on tällä hetkellä luettava muilla kielillä, koska suomeksi sellaista ei ole vielä ilmestynyt – vaikka persujen nousun myötä kirjoja ja tutkimuksia on varmaankin lähiaikoina tulossa. Kirja nimeltä Twenty-first Century Populism vuodelta 2008 kertoo, että ”Populismin nousu Länsi-Euroopassa on paljolti reaktiota perinteisten puolueiden kyvyttömyyteen vastata kunnolla äänestäjien silmissä sellaisiin ilmiöihin kuin taloudellinen ja kulttuurinen globalisaatio, Euroopan integraation nopeus ja suunta, maahanmuutto, ideologioiden ja luokkapolitiikan rapautuminen, eliitin korruption paljastuminen jne.”.

Populismin nousussa on puolia, jotka on helppo ymmärtää. Kun osa vallasta karkaa Brysseliin, vastareaktio on vääjäämätön. Huolimatta siitä, miten suureksi hyödyksi tai haitaksi EU Suomelle koituu, vallan siirtyminen ylikansalliselle elimelle herättää spontaaneja ja vaistonvaraisia reaktioita, eikä mikään EU-tiedotus kykene ikinä vastaamaan niihin riittävässä määrin. Ja jokainen voi havaita, että osa direktiiveistä ja muista määräyksistä on todellakin absurdeja, kuin jonkin kafkamaisen byrokraattiarmeijan aikaansaannosta. Ellei tätä armeijaa pysäytetä, koko elämämme on ennen pitkään määritelty direktiivein ja asetuksin, siinä määrin ettei kukaan pysty ottamaan koko sääntöviidakkoa enää todesta.

Mutta pitääkö Suomen tukea EU:n vakausrahastoa ja Kreikkaa ja Portugalia? Vastausta on vaikea antaa, mutta populistinen poliitikko vetoaa siihen, mikä on lähinnä ja konkreettisinta. Jos lainaamme rahaa toisille, se on meiltä itseltämme pois, ja sillä selvä. Hän puhuu ihmisille heidän omaa kieltään, ja siihen ei kuulu muistutus siitä, että populistinen politiikka voi olla vielä huonompi vaihtoehto kuin byrokraattinen vanhan menon jatkaminen. Sen hyvä puoli piilee vain kyvyssä ravistella olemassa olevaa systeemiä.

En tarkoita sitä, että kannattaisin byrokratiaa tai olisin tyytyväinen niin kutsuttuun nykymenoon. Tarkoitan vain sitä, että ei riitä pelkästään se, että on vaihtoehtoja, jotka lupaavat kukkaniittyjä. Vaihtoehtojen on oltava oikeasti parempia. Enkä minä välttämättä tiedä mitä ne ovat. Siksi perussuomalaisten tai Attac-liikkeen syvällä rintaäänellä esittämät ehdottoman oikeat ohjelmat herättävät omassa rinnassani monesti vastareaktion värähdyksiä, vaikka niissä olisikin totta toinen puoli.

Minusta kunnon protestipuolue on sinänsä tervetullut ilmiö. Toivoisin sen vain olevan älyllisesti kestävä vaihtoehto, oli sen sitten liberaali tai vasemmistolainen. Ei sellainen, joka saa selittää koko ajan selittää jäsentensä toilailuja ja jonka puheenjohtaja joutuu puheilla pehmentämään puolueeseen kuuluvien äärioikeistolaisten painoarvoa.

Hyviä puolia on löydetty. Populismin esiinmarssi ravistelee vanhoja puolueita ja pakottaa ne skarppaamaan, muuttamaan kurssiaan, lähestymään ”tavallisia ihmisiä”. Mutta myös huonoja puolia on helppo keksiä: populismi saa perinteisetkin puolueet muuttamaan kurssiaan populistisempaan suuntaan ja koko maan politiikka suistuu noidankehään, jossa tautiin tarjotaan vain entistä suurempia homeopaattisia annoksia.

Mutta jos populistit todella aikovat hallita ja parantaa asioita, heidän on luovuttava omasta ohjelmastaan ja tehtävä kompromisseja, tultava ”normaaliksi” puolueeksi, juuri sellaiseksi, jonka vastakohdaksi he ovat itsensä määritelleet.

Olivatko perussuomalaiset tosissaan menossa hallitukseen? Silloin he olisivat joutuneet hallitsemaan perinteisten puolueiden kanssa, taipumaan yhteiseen politiikkaan. Elleivät he sitten saa ensi kerralla miltei puolta äänistä, jolloin he voisivat hallita käytännössä yksinään. Perussuomalaisten hinku hallitukseen ja sitten vastuusta vetäytyminen paljastivat joka tapauksessa syvän ristiriidan populismin ytimessä. Populistinen puolue on joko oppositiopuolue, tai sitten se on tavallinen hallituspuolue, jolloin se ei ole enää populistinen, tai sitten epätavallinen hallituspuolue, edelleen populistinen. Tällöin se tekee oikeasti dramaattisia ratkaisuja, jotka johtavat johonkin muuhun kuin luvattuihin päämääriin.

Populistiset puolueet ovat lisänneet kannatustaan hyvin monissa Euroopan maissa. Melkein aina kyse on oikeistopopulistista puolueista, jotka vetoavat perinteisiin, kansallisiin arvoihin ja isänmaallisuuteen ja luovat maahanmuutosta uhkakuvan, erityisesti islamista. Etelä-Amerikan populistiset liikkeet taasen ovat vasemmistolaisia: Bolivian Evo Morales, Ecuadorin Rafael Correa ja Venezuelan Chávez. Näillä kahdella populismin lajilla on sekä yhdistäviä että erottavia piirteitä, joskin yhdistävien piirteiden määrä yllättää erojen korostamisen jälkeen: kansallismielisyys, ulkovaltojen näkeminen uhkana, vahvan johtajan keskeisyys, ajatus menneestä kulta-ajasta, vanhoista hyvistä arvoista, jotka vahvan johtajan johdolla tulee palauttaa.

Populistiset liikkeet ilmaisevat aina tyytymättömyyttä politiikkaan, siis politiikkaan sellaisena kuin sitä on tähän asti hoidettu. Ne suuntautuvat sekä perinteistä oikeistoa että vasemmistoa vastaan: ”Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan”, lukee perussuomalaisten vaaliohjelmassa Se julistaa ja lupaa suoraa ja aidompaa yhteyttä oman liikkeen johtajien ja ”kansan” välille. Populistiset johtajat käyttävät aina mutkatonta, helposti ymmärrettävää kieltä ja julistavat tähänastisten poliittisten johtajien kyvyttömyyttä ja korruptoituneisuutta. Populismi on poliittinen liike, joka on kiihkeän antipoliittinen, ja se lupaa jotain aivan muuta kuin tähän asti on nähty.

Populismiin kuuluu hyvin voimakas yhteisöllisyyden korostus. Annetaan ymmärtää, että kansakunnan jäsenet kuin itsestään jakavat samat perusarvot ja näkemykset, ja erot on ”kansaan” tuotu ulkoapäin. Perussuomalaisten vaaliohjelma muotoilee yhteisöllisyyden ajatuksen seuraavasti:

”Kaikkien poliittisten ratkaisujen tulee lähteä ihmisyydestä, johon kuuluu olennaisena osana yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys perustuu hyvin pitkälle yhteisiin arvoihin ja normeihin, joiden pohjalta myös yhteisöllisyyden kehittäminen yhteiskunnaksi ja kansanvallaksi on mahdollista. Demokratia on kansanvaltaa, eikä se ole mahdollista ilman kansaa. Kansa ja ihmisyys perustuvat molemmat pohjimmiltaan yhteisöllisyyteen.”

Populismi on kuitenkin myös protestiliike, ja protestilla on kaikupohjaa vain, jos se suuntautuu jotain vahvaa tai vahvaksi otaksuttua tahoa, instituutiota ja tai ajatussuuntaa vastaan. Protestointi edellyttää paradoksaalisesti myös yksilöllisyyttä, ennen kaikkea sankariyksilöitä, joita ylistetään siksi, että he uskaltavat kyseenalaistaa ”vallitsevat arvot” tai eliitin edustaman konsensusajattelun. Kuinka monta kertaa Timo Soinista hoettiinkaan vaalien jälkeen, että hän on karismaattinen johtaja. Kansa tai yhteisö ei voi olla karismaattinen, vain yksilö voi, yksi yksilö kerrallaan.

Populistin on vedottava myös yksilöön, joka näkee epäkohtia ympärillään ja löytää populisteista omien näkemyksiensä heijastajan. Niinpä perussuomalaisten ohjelmassa lukee myös: ”Perussuomalaisten mielestä jokainen on oman elämänsä asiantuntija. Ajattelua ei voi ulkoistaa."

On vaikea sovittaa tätä yksilöllisen ajattelun ylistystä perussuomalaisten yleisiin arvoihin, ennen kaikkea ajatukseen yhtenäisestä kansakunnasta. Mutta populisti tahtoo ennen kaikkea kuulostaa hyvältä, vedota ja valita kahden vaihtoehdon väliltä molemmat, jos niikseen tulee. Nämä piirteet saattavat sopia keneen tahansa poliitikkoon, joten on syytä muistuttaa, että populisti pitää aina tavalla tai toisella kiinni perussanomastaan, jonka mukaan eliitti ja ulkomaalaiset vaarantavat aidon, hyveellisen ja yhtenäisen kansan olemassaolon. Bryssel, nykyiset vallanpitäjät, rahamiehet, ulkomaalaiset? Kaikkiin näihin ei tarvitse viitata suorin sanoin, mutta ne ovat jatkuvasti läsnä aitoa kansaa uhkaavina ulkoisina tekijöinä.

Yhteistä niin suomalaiselle, eurooppalaiselle kuin eteläamerikkalaiselle populismille on juuri ajatus aidosta, pohjimmiltaan oikeamielisestä kansasta, jonka eliitti ja ulkomaalaiset tahot ovat pettäneet. Populismi lupaa myös aina suoraa demokratiaa, ja yksinvaltiaat osaavat käyttää hyväkseen tätä lupausta: he väittävät olevansa suorassa yhteydessä kansaan ilman petollisia välikäsiä.

Populismi vastustaa asiantuntijavaltaa ja lupaa nostaa johtajansa kansan parista; uusilla johtajilla on aina oleva suora kosketus tavalliseen aitoon kansaan, kun taas muut johtajat ovat siitä auttamattomasti vieraantuneet ja ajavat enää omaa ja suuryritysten ja byrokraattien etuja.

Populismi näkee historian aina rappiotarinana. Kansalla oli alun perin oikeat arvot ja elämäntyyli, mutta eliitin ja muiden vieraiden vaikutteiden takia ne ovat joutuneet uhanalaisiksi. Siksi tarvitaan populistinen liike palauttamaan alkuperäiset arvot ja elämäntapa. Yhtäältä annetaan kyllä ymmärtää, että jokainen kansa edustaa spontaanisti omaa kulttuuriaan, mutta toisaalla perussuomalaisten ohjelma puhuu identiteetin rakentamisesta, vaikka luulisi sellaisen kielenkäytön kuuluvan yksinomaan ”postmoderniin diskurssiin”, jonka mukaan mitään identiteettiä ei ole olemassa annettuna vaan identiteetit rakentuvat historiallisessa prosessissa ja kontekstissa:

”Suomalaisuus on yhtä kuin omaleimaisuutemme. Se on minuutemme ytimessä ja suuri voimavaramme. Suomalaisen identiteettimme rakentaminen ja vaaliminen vaati paljon työtä, vuosisatojen ajan. Sen sijaan omaleimaisuuden ja itsenäisyyden menettäminen sujuu kuin varkain; se ei vaadi kuin välinpitämättömyyttä ja toimettomuutta.”

Vaaliohjelma korostaa suomen kielen merkitystä, mutta käyttää lauseenvastikkeen kanssa pilkkua, mikä on suomen kieliopin vastainen tapa, joka ennen omaksuttiin saksan kielestä ja tätä nykyä englannin kielestä. Tietysti persuille voisi huomauttaa asioista, jotka pistävät vielä enemmän silmään, vaikka siitä että puheenjohtaja pitää aina englantilaisen jalkapallojoukkueen kaulahuivia ja on uskonnoltaan katolinen. Mikseivät kotoperäiset ainekset ja uskomukset kelpaa hänelle? Pitääkö meidän häntä seuraten alkaa rakentaa kansallista identiteettiämme uusiksi?

Perussuomalaisille onkin usein huomautettu, että kaikki kulttuurit, myös suomalainen, koostuvat eri puolelta tulleista ihmisistä ja vaikutteista. Vasta vähitellen alkaa paljastua, mistä kaikkialta muinaisia suomalaisia on maahamme tullut ja keiden kanssa he ovat olleet vuorovaikutuksessa. Mutta tärkeämpää kuin Kalevalan olemus – joka jää aina vaistomaiseksi oletukseksi jostain kansanomaisesta ytimestä – on kirjan syntyhistoria, silloin kuin perussuomalaista aatemaailmaa tahdotaan ymmärtää.

Kun vaaliohjelma puhuu kultakauden vaalimisesta, kyse ei siis ole vain taiteesta. Populismi tarvitsee elääkseen ja kukoistaakseen ajatusta kultakaudesta. Mutta milloin sellainen oikein oli Suomen historiassa? Otetaan esimerkiksi taiteen kultakausi, 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alkupuoli. Silloin Suomi oli huomattavasti köyhempi maa kuin nykyisin, oikeastaan mittaamattomasti köyhempi. Nykyisiä oloja vaikeroivat protestiäänestäjät palaisivat tukka pystyssä kauhuissaan takaisin, jos heidät onnistuttaisiin aikakoneella siirtämään sadan vuoden takaiseen aikaan. Ei sähkölaitteita edes rikkaille. Huonoa ruokaa. Ei terveyspalveluja, ei nykyisiä lääkkeitä. Kerjäläisiä, huonosti palkattuja kadunlakaisijoita, prostituoituja. Suunnilleen sama tulos saataisiin 1950-luvulta. Ei televisiota, monella ei edes kotona puhelinta, vain ehkä kurja grammari, jääkaapitkin kohtuuttoman kalliita.

Sadan vuoden takainen aika voidaan tietenkin poliittisestikin rakentaa kultakaudeksi, koska silloin valmisteltiin Suomen itsenäisyyttä. Ja kultakauden taidekin voidaan nähdä osana samaa tapahtumakulkua. Kyse on tietenkin pienen eliitin kulttuuritaistelusta: ulkomailta saatujen esimerkkien ja filosofian mukaan oli havahduttu siihen, että meilläkin oli oma kieli ja kulttuuri, ja missä omaa kulttuuria ei ollut, sellainen tuli kehittää. Olisi silti väkinäistä vetää sadan vuoden takainen aika yleiseksi kultakaudeksi, koska yhteiskunnallinen kehitys pääsi vauhtiin vasta sen jälkeen, ainakin jos puhutaan demokratiasta ja sosiaalisista eduista, ja ne juuri ovat arvoja, joihin kaikki poliittiset puolueet ja ryhmät vetoavat.

Vaurauden, hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen vakauden suhteen kulta-ajaksi sopisi parhaiten 1980-luku. Suuri hyvinvointivaltiohanke päättyi kahdeksankymmenluvun lopussa rahamarkkinoiden vapauttamiseen. Siihen asti vauraus ja sosiaaliturva olivat jatkuvasti nousseet.

Kun sosiaalidemokraatit saivat vaalivoiton vuonna 1966, alkoi Suomessakin toden teolla kehittyä se palvelujen ja hyvinvoinnin yhteiskunta, jota niin kaiholla nykyisin kaivataan. Parempaa ei ole eikä tule. Väestön suurimman osan varallisuus ja tulot ovat edelleen nousseet sitten kahdeksankymmenluvun lopun, mutta rinnalle on tullut pysyvä korkea työttömyys sekä lisääntynyt köyhyys ja syrjäytyneiden määrä.

Mutta kahdeksankymmenlukukaan ei kelpaa perussuomalaisille kultakaudeksi, ei ainakaan julki lausutussa muodossa. Sehän oli mitä suurimmassa määrin sosiaalidemokraattien luomus, ja demarit taas ovat yksi tämän hetken valtapuolueista, jotka kansasta vieraantuneina ja elitistisinä edustavat jotakin tyystin muuta kuin perussuomalaiset.

Silloin kun puhe ei ole taiteesta, kultakausi onkin epämääräinen menneisyyteen sijoittuva utuinen ja myyttinen aika. Sitä on parempi olla määrittelemättä tarkkaan, koska silloin voisi menettää salaisen voimansa. Se on parempi pitää taustalla, määrittämättömänä, mutta juuri siksi koko ajan läsnä olevana. Ajatus kansan pettämisestä, vieraantuneesta eliitistä, sisään hiipineistä vieraista vaikutteista sisältää oletuksen siitä, että joskus oli aika, kun näitä vaivoja ei ollut. Mutta milloin? Siihen ei viisas populisti vastaa, sillä kansa tai ainakin osa kansasta voisi huomata, että asiat eivät olleet ennen paremmalla tolalla.

Kultainen 80-lukukin olisi monelle perussuomalaisen kannattajalle kova koettelemus. Ei keskustelupalstoja, joilla purkaa tulehtuneita tunteita, ei kännykkää, vain kaksi telkkarikanavaa…

Populismin nousu perustuu ajatukseen siitä, että asiat eivät voi ainakaan mennä pahempaan suuntaan, jos populistinen poliitikko pääsee valtaan. Poliittinen todellisuus kertoo kuitenkin, että asiat voivat mennä huonompaan suuntaan.

On kiinnostavaa, että Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjasta kehkeytyi eräänlainen vastaliike perussuomalaisille – ehkä lopulta vastaliike koko tähänastiselle politiikalle. Suomeen syntyi jo toinen poliittinen hurmosliike vähän ajan sisällä.

Minunkin nimeni oli tukilistalla. Minuun oli tehnyt vaikutuksen Haaviston tapa kyetä neuvottelemaan maailman pahimmissa konflikteissa ja purkamaan viholliskuvia. En kuitenkaan tuntenut oloani täysin mukavaksi sillä listalla, koska sillä olivat ”kaikki muutkin”. Tai paremmin sanoen mittava joukko kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä.

Yhtäkkiä oltiinkin keskellä symbolista vaalikamppailua. Presidentin valtaa on viime vuosina koko ajan kutistettu, ja vaalien jälkeen sitä oli tarkoitus kutistaa vielä lisää. Kuitenkin vaalikampanjan aikana ehdokkaat joutuivat vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin, ja ehdokkaista keskusteltiin aivan kuin kyseessä olisi ollut Suomen kohtalo ja aivan kuin presidentti päättäisi sen kohtalosta.

Se nosti minussa pintaan kahtalaisia tuntemuksia. Oli hienoa, että tapahtui jotakin uutta ja että ihmiset saattoivat olla innoissaan. Moni kulttuurikriitikko hylkäsi hetkeksi retoriikkansa viime aikojen huonosta kehityksestä ja tähdensi, että nyt oli kehkeytymässä jotakin ehdottoman positiivista.

Minäkin kannatan suvaitsevaisuutta ja keskustelua arvoista. Toisaalta taas minua arvelutti arvojen ja suvaitsevuuden heijastaminen yhteen henkilöön, siis se, että hurmokseen asti yltäneet tukikonsertit ja muut innostuneet puheenvuorot kuultiin juuri presidentinvaalikampanjassa. Presidentinvaalit ovat ainoat puhtaat henkilövaalit, ja Haaviston kampanja sai jo henkilökultin piirteitä.

Kannatuspuheenvuoroissa tuotiin esiin tasa-arvo ja vähäosaisista huolehtiminen. Tuntui kuitenkin siltä, että Haaviston kampanja livahti salakavalasti melko elitistiseksi: siihen osallistui juuri kulttuurihenkilöitä, jotka kilvan vahvistivat toistensa sanomisia. Suurin osa niistä, joille runous, taidemuseot ja kunnianhimoinen teatteri ovat jääneet vieraiksi, tuntuivat äänestäneen Sauli Niinistöä. Tämä ryhmä koostuu juuri niistä niin sanotuista tavallisista ihmisistä, joita punavihreä kannatusryhmä ajattelee puolustavansa, koska kapitalisti ja poliittinen eliitti sen mielestä sortaa heitä.

Haaviston kampanja oli siksi monilta osilta eräänlaista populismia kulttuuriväelle. Myönteisen hurmoksen keskellä jokin ilkeä ääni minussa muistutti siitä, että Tarja Halonen edusti pitkälti samoja arvoja kuin Haavisto, ja hän oli presidenttinä kaksitoista vuotta. Presidentin osa on lähinnä pitää hyvää tarkoittavia puheita ja taistella hupenevan valtansa puolesta. Haavistolle varmasti olisi löytynyt töitä kriisipesäkkeiden verrattomana neuvottelijana, ja siinä mielessä hän olisi edustanut Suomea kunniakkaasti.

Mutta kansallinen politiikka ratkaistaan nykyään muualla kuin presidentin kansliassa. Hyvinvointivaltion pelastamiseen eivät riitä pelkät neuvottelutaidot, vaan tarvitaan myös kylmää laskelmointia.