Kaskela - Koskelainen: Maailmalle

Esipuhe teokseen Markku Kaskela ja Jukka Koskelainen: Maailmalle - Suomen kirjaviennin uusi aika. Avain 2014

Lukijalle

Suomen kirjaviennistä on tullut puheenaihe. Lehdet ja uutislähetykset
ovat päässeet viime aikoina tekemään yhä useammin
näyttäviä juttuja kirjailijoista, jotka ovat päässeet tai jotka
ovat vasta pyrkimässä ulkomaille. Ulkomaisissa kirjakaupoissa
ja kustantajien luetteloissa saattaa nähdä hyvinkin useita suomalaisia
kirjailijoita. Tämä on uutta. Vielä parikymmentä vuotta
sitten suomalainen kirjailija oli harvinaisuus. Uutta on myös se,
että hänet saatetaan nostaa esiin näyttävästi sikäläisissä markkinoinneissa.
     Menestystarinoita on mukava kuulla ja lukea, emme ole enää
periferiaa, emme pelkkää eksotiikkaa – ja olemme niitä silti
edelleen. Myös meidän pohjoinen, koeteltu itsetuntomme tuntuu
kaipaavan hyviä uutisia kirjallisuutemme leviämisestä muihin
maihin. Ja miksei, onhan meillä kirjallisuudessa mitä viedä.
     Me kirjan kirjoittajina ja kokoajina halusimme kuulla tietenkin
läpilyönneistä, mutta myös muunlaisista tarinoista, kun kutsuimme
kirjailijoita, kääntäjiä ja kirjaviennin toimijoita puhetuokioon.
Halusimme kuulla myötä- ja vastoinkäymisistä, kohtaamisista
ulkomailla ja kohtaamatta jäämisistä. Halusimme
kuulla viennin mahdollisuuksista, niin vaikeuksista kuin navakasta
myötätuulesta. Emme halunneet jättää piiloon sen paremmin
sudenkuoppia kuin harmaata arkeakaan. Taustalla oli, niin
meillä kuin varmasti kaikilla muillakin kirjallisuuden kentällä
toimivilla, horjumaton usko kirjallisuuden tärkeyteen. Ja se sisälsi
vakaan luottamuksen kirjallisuuteen esteettisenä ja moraalisena
suunnannäyttäjänä.
     Kiitämme kaikkia tähän kirjaan osallistuneita kirjailijoita,
kääntäjiä ja viennin edistäjiä. Anja Snellmanin ja Siri Kolun tapasimme
juttutuokion merkeissä Helsingissä, samoin Kari Hotakaisen
ja Antti Tuomaisen. Tapasimme heidän lisäkseen Janina
Orlovin, Stefan Mosterin, Tiina Kristofferssonin ja Hanna Kjellbergin,
joille kaikille suuri kiitos. Juttutuokioiden lopuksi matkasimme
Leena Lehtolaisen luo juhannuksen alla, myös hänelle
suuri kiitos. Saimme kuulla monia hyviä mielipiteitä ja näkökantoja
koko kirjan tekemisen ajan, ne ovat pitkälti tämän kirjan
runko ja keuhkot.
     Vielä erityinen kiitos kirjailijoille, jotka uhrasivat aikaansa
ja vaivaansa kirjoittamalla kokemuksistaan kirjaamme. Jouni
Inkala, Mark Mallon, Sinikka Nopola ja Torsten Pettersson rikastuttavat
olennaisesti kirjoituksillaan kirjamme sisältöä.

Näkyä, puhua, kirjoittaa.
Kirjailijoitamme maailmalla.

Kirjailija on varmasti yksi romantisoiduimpia ammatteja
maailmassa. Tuo yksinäinen puurtaja on saanut toimia milloin
sielun insinöörinä, milloin kansan syvimpien tuntojen tulkkina,
milloin viime vuosikymmenien läpileikkaajana. Kirjailija
pettää valmiit odotukset ja onnistuu kuvaamaan odottamatonta.
     Menestyvää kirjailijaa ei voi tilata työnhakuilmoituksella, ei tarkkanäköistäkään,
ei kielellisesti lahjakasta. Samaan tapaan ei voi
ennalta tietää, millainen kirjallisuus menestyy ulkomailla, millainen
herättää kiinnostusta.
     Kun puhutaan kirjaviennistä, keskiössä ja päähuomion kohteena
ovat tietenkin kirjailijat. He luovat sisällön, sommittelevat
tarinat, loihtivat maiseman. Kun puhutaan kirjoista, puhutaan
vääjäämättä kirjailijoista. Niin on aina ollut, ja niin on
nykyään enemmän kuin koskaan. On vaikea kuvitella menestynyttä
romaania ilman tekijän kuvaa. Kirjailijat itse kuitenkin tahtovat
enemmän huomiota teoksilleen kuin omille kasvoilleen tai
vaatekaapilleen, kuten haastatteluistamme käy ilmi. Monille on
ollut sen tähden myönteinen yllätys, kun ulkomailla keskitytään
ainoastaan heidän kirjoihinsa. Sanalla sanoen, käännöskirjailija
on voinut keskittyä asiakysymyksiin, ja se on ollut ja on oleva
aina eräs ulkomaille menon myönteisistä piirteistä.
     Viime aikoina meno ulkomaille on onnistunut yhä useammalta.
Anja Snellman kertoo ajoista, jolloin nykyisestä kirjaviennistä
osattiin vasta uneksia. Puuhastelun aika on jäänyt
taa, on tehty töitä ja töitä tehdään edelleen; monet suomalaiset
kirjailijat liikkuvat tätä nykyä ulkomaitten turuilla ja toreilla
varsin sujuvasti.
     Onnistumisen kaavaa on kuitenkin vaikea laatia, kuten Kari
Hotakainen ja Antti Tuomainen muistuttavat. Ennalta ei tiedä,
mikä muualla kiinnostaa, paitsi että tarinan pitää olla jollain
lailla yleismaailmallinen. Arto Paasilinna oli ensimmäinen ulkomaailmalla
näkyvään asemaan päässyt suomalainen kirjailija
Mika Waltarin jälkeen. Jokin hänen tarinoissaan vetosi ja vetoaa
edelleen niin ranskalaisiin kuin italialaisiin: Jäniksen vuoden
kaltainen selviytymistarina kantaa kauas Suomen korpien ulkopuolelle,
ihmisyhteisöissä on kaikkialla samoja, tunnistettavia
piirteitä: pikkusieluisuus ja laumahenki tarjoutuvat iäti satiirin
kohteiksi.
     Kuinka paljon ulkomailla menestyvän kirjan pitäisi kertoa
Suomesta? Kysymys tulee esiin myös Sofi Oksasen Puhdistuksen
myötä. Romaani ei kerro mitään Suomesta, ja silti se on
suomalainen ja yleismaailmallinen kirja.
Kirjailijat tuskin edes ajattelevat, ovatko heidän tarinansa
kansainvälisesti kelpoisia. Anja Snellman kirjoittaa ihmiskaupasta,
ja se koskettaa varmasti monta maailmankolkkaa. Kari
Hotakaisen kertoma hylätyn miehen taistelu takaisin perheen
pariin ei ole yksinomaan vain suomalaisen sisun osoitus.
Antti Tuomaisen kuvaus ilmastonmuutoksen seurauksista
ja kadonneen vaimon etsinnästä on hyvin yleismaailmallinen
teema, jos mikä. Sellainen on myös Leena Lehtolaisen päähenkilön
eteneminen miesvaltaisessa poliisiyhteisössä tai hänen
ammattinsa ja työnsä perhe-elämän rinnalla – missäpä siihen
ei samastuttaisi?
     Suomalaiset dekkaristit ovat päässeet Saksan kautta maailmalle
skandinaavista dekkaribuumia askelen, pari jäljessä, mistä
he itse ovat olleet vain tyytyväisiä; meikäläisten dekkaristien
omaleimaisuus on päässyt näin paremmin esiin. Leena Lehtolaisen
Maria Kallio -sarja on yksi osoitus siitä, että meillä on
omaa tarjottavaa. Naispoliiseja ei ole liiemmin esiintynyt ulkomaisessa
kirjallisuudessa, ja Marja Kallion kamppailu perhearjessa
ja miesvaltaisessa poliisiyhteisössä on koettu tervetulleena
lisänä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Lehtolainen
kertoo osuudessaan vastaanotosta Ranskassa, Suomi-kuvasta
jonka hän kirjoillaan välittää. Ja miten se taas vertautuu siellä
suomalaisen kirjallisuuden jättiläiseen Arto Paasilinnaan: kumman
Suomi-kuva onkaan oikeampi? Sosiaaliset ongelmat ja arki
vai eksoottisen pohjolan veijareiden seikkailut?
     Monet kirjailijat saavat Lehtolaisen lailla selittää ja jopa
oikaista käsityksiä suomalaisista erikoisuuksista. Joskus heidän
kirjojaan joudutaan adaptoimaan toiseen kulttuuriin paremmin
sopiviksi, oli kyse sitten hedelmäveitsistä tai suomalaisittain
katoavasta luonnonvarasta, teitittelystä.
     Lasten- ja nuortenkirjallisuus on usein hämmentävän suora
johdatus kulttuurien välisiin eroihin, kuten Siri Kolun ja Tiina
Noposen puheenvuorot osoittavat. Se sopii meille, tämän kirjan
eräs kantava teema kun on kertoa nimenomaan kulttuurien
mahdollisuuksista ja tavoista kohdata toisensa. Nopola muistuttaa
myös siitä, mikä on kirjailijaakin suurempi yhteinen
tekijä: kieli. Yhtäkkiä niinkin itsestään selvästä materiaalista
tulee kiinnostava ongelma, josta kaikki muu on riippuvainen.
     Maailmalle suuntaavasta kirjailijasta tulee tämän prosessin
myötä duo, jonka toinen yhtä vankka osapuoli on hänen kääntäjänsä.
     On hyvä muistaa toisenlaisetkin tarinat. Torsten Pettersson
onnistui lyömään ällikällä tämän kirjan toisen tekijän Jukka Koskelainen
taannoin Caracasissa Venezuelassa. Petterssonin dekkari
oli vallannut kirjakaupan näyteikkunan ykköspaikan. Petterssonilla
on muitakin sulkia hatussaan, muun muassa Italiasta missä
hänen kirjansa ovat olleet makoisia myyntimenestyksiä. Kirjailija
itse muistuttaa jäljempänä kirjoituksessaan, miten vähän kirjan
tekijä merkitsee kansainvälisillä tuotemarkkinoilla. Ulkomaisen
kustantajan yhteys kirjailijaan on usein puhtaan kaupallinen.
Kerrotaan toinenkin anekdootti maailmalta: vuonna 2004
julkistettiin Ciudad de Méxicossa suomalaisen runouden antologia.
     Julkistamistilaisuuden järjestäjät lupasivat, että paikalle
olisi mitä luultavimmin tulossa tärkeitä runoilijoita, kulttuurivaikuttajia
ja toimittajia. Sadekausi oli kuitenkin alkanut Meksikossa,
ja niin ollen myös satoi rankasti. Tilaisuuteen ilmaantui
lopulta kourallinen ihmisiä, harva luvatuista ja odotetuista. Kaiken
kukkuraksi antologian Suomeen luvatut kappaleet katosivat
matkalla postissa. Jos niitä joku postimies jossain konttorissa
tällä hetkellä silmäilee, kirkastukoon hänen silmänsä.
     Tällaiset anekdootit muiden mukana värittävät kokonaiskuvaa,
kun puhutaan suomalaisen kirjallisuuden marssista ulkomaille.
Kaikki eivät tule saamaan osakseen ansaitsemaansa huomiota.
     On myös monia kirjailijoita ja kirjoja, joita ei edes löydetä
vietäviksi tai jotka eivät sovi vientiin syystä tai toisesta.
Toki – muistetaan tämäkin – aivan samoin tapahtuu kaikkialla,
kaikissa kulttuureissa, joissa julkaistaan kirjoja. Me vain suomalaisina

tunnumme joskus ajattelevan, että tämä muitten

maitten tietty nirsous johtuu ”metsäläisyydestämme”, siitä että
olemme auttamatta myöhässä, kun on osattu ryhtyä tähän vasta
nyt. Suomeksi: metsäläisiä on kaikkialla – ja lukemisen rappeutumista
seuratessa heitä näyttää riittävän yhä laajemmalle, kaikkiin
kansanosiin ulottuen.
Onneksi tätä nykyä vuosi vuodelta isompi osa suomalaista
kirjallisuutta näyttää löytävän tiensä maailmalle. Käännöskirjallisuus
tarkoittaa pähkinänkuoressa vastavuoroisuutta, näköalaa
ulkopuolelle ja takaisinpäin.