Café Cosmos eli jäähyväiset runoudelle

Ote romaanin alusta:

Rick on löydettävä. Aion tehdä kaikkeni, jotta löydän, syteen tai saveen.

Olen soittanut taas kerran. Olen käynyt hänen ovellaan vääntämässä vanhaa ruosteista ovikellon nuppia. Olen valinnut hänen numeronsa vielä kerran ja kuullut, miten puhelin kilisee tyhjässä asunnossa. Olen rampannut rappuja ylös alas ja omien askelteni kolkko kaiku soi yhä takaraivossani.

Aivan varmasti jotain on sattunut, jotain pahaenteistä, jotain kohtalokasta. Mutta mikään ei ole korjaamatonta, ei saa olla. Liian monta kertaa olen antanut periksi, nyt en aio sitä enää tehdä.

Asiat eivät silti ole ennallaan. Joskus pystyn aavistamaan sellaisia asioita. Tunnen sen palleassa, tunnen lyhyen mutta vahvan huimauksen tunteen. Tiesin jo ennalta, että minut erotettaisiin iltapäivälehden toimituksesta. Tiesin että Sanna oli raskaana ennen kuin hän itse tiesi. On asioita, jotka tunnen ennen kuin tajuan, siinä muistutan Rickiä. Ainakin siinä, jos en muussa. Yhteen aikaan ajattelin, että koko hänen elämänsä perustuu intuitioon, aavistuksiin, mutta hankkeeni mittaan olen tajunnut, että se on vain yksi puoli hänestä. Sen verran olen saanut selville.

Vielä kerran päätän nousta jugendtalon kiviset portaat, ja jälleen kerran ihmettelin, miksei rapussa ollut vieläkään tehty remonttia. Aivan kuin taloyhtiö olisi kunnioittanut Rickin mieltymystä rapistuneisiin paikkoihin.

Tietenkään kukaan ei avannut ovea. Menin Fredrikinkadun Café Mozartiin pohtimaan tilannetta. Silmään iltalehtiä, mutta niistä pisti esiin vieras maailma eroineen ja skandaaleineen. Tuijotan aamupäivän kohmeista liikennettä, ihmisiä jotka eivät näytä yhtä kiireisiltä kuin heti aamusta, soitan matkailulehteen, mutta kaikki heidän tarjoamansa paikat ovat liian kaukana, enkä keksi mitään hyvää jippoa, mitään pittoreskia kulmaa, jolla voisi perustella mitään Eurooppaan sijoittuvaa juttua. Voisin saada apurahan matkaa varten, minulle on vakuuteltu liitosta. Ei, keksisin kyllä, kunhan pystyisin keskittymään muuhun kuin Rickin tapaukseen.

Tilaan toisenkin café latten, vaikka minulla ei olisi varaa oikeastaan yhteenkään. Lisäksi saan vatsani kuralle moisesta määrästä lämmintä maitoa, mutta hällä väliä.

Kuulen, miten veri kohisee suonissani. Kuulen, miten kello tikittää ranteessani. Kuulen, miten jarrut kirskuvat ulkona, miten moottori ulvahtaa, ja liikenteen äänet tunkeutuvat lihaksiini ja saavat ne värisemään hermostuneesti.

Vain minulle voi käydä näin, ajattelen. Epätoivo nousee kurkkuun kuin karvas manteli. Yritän kakistaa sen pois. Rickistä on paljon kiinni. Kaikki. Sovin tapaamisesta käydäkseni kaikessa rauhassa hänen elämäänsä läpi, ja nyt hän nostaa kytkintä ja katoaa maisemista. Ehkä liioittelen. Ehkä urani ei ole siitä kiinni. Ei, ei hän ole kadonnut maisemista lopullisesti. Aavistan silti pahinta. Tiedän että niin on käynyt, vaikka kuulen jo korvissani ääniä, jotka vakuuttavat, että kyllä se sieltä vielä ilmaantuu. Mitä jos ei ilmaannu? Miksi juuri minulle käy näin?

Ei saa käydä. Panen kaiken peliin.

Olen kuullut huhun. Seisoin Korjaamon kylmässä aulassa tahtomatta astua sisään Pointti-lehden pikkujouluihin. Liikaa tungosta, liikaa puhetta. Toimittaja Liisa Aklund seisoi vieressäni, koska hänen piti lähteä kotiin sairaan lapsen takia, vaikka hän ei tahtonut lähteä. Hän kertoi, että joku kustantaja, jota hän nyt ei muistanut, oliko se peräti Södikka, oli harkitsemassa kirjaa Rickistä. Näin Liisa oli kuullut, hän ei tarkkaan muistanut mikä kustantamo, voi olla, että hän ymmärsi väärin, mutta kyllä Rickistä siinä puhuttiin.

Minun pitää ehtiä ensin. Jätin juhlat ja ryntäsin kotiin kokoamaan siihenastisen materiaalin. Kirjoitin pari kappaletta. Lähetin sähköpostia Syvänteen kustannusjohtajalle. Tunsin oloni paremmaksi. Kyllä minä ehtisin ensin. Ja ehkä kyseessä oli pelkkä huhu. Kysyin parilta tutulta, joilla on yhteyksiä kustannusmaailmaan, eivätkä he olleet kuulleet mitään. Mutta silti. Tiedän että Rick kiinnostaa jotakuta toistakin, ennen pitkää joku toinenkin on hänen kimpussaan.

Kysyin Rickiltä. Häntä oli vaikea saada kiinni, kuten aina. Hänellä ei ole kännykkää, eikä hän juuri koskaan vastaa sähköpostiin. Tai sitten hänellä on kännykkä, tahtoo vain pitää yllä kuvaa, ettei hänellä ole. Todennäköisesti näin, nyt ymmärrän, että juuri niin se menee.

Hän sentään suvaitsi nostaa kotinsa vanhanaikaisen lankapuhelimen luurin ja vastata, kun sitkeästi yritin. Hän kertoi, että dosentti Raimo Hirvonen yliopistolta oli esittänyt joitain lisäkysymyksiä, mutta selitti kyseessä olleen jokin ties mikä tietojenkeruuprojekti kirjailijoiden työtavoista, ei muuta. Tai ei Rick ollut varma, hän kun ei ollut täysin ymmärtänyt Raimon selityksiä eikä ollut välittänyt kuunnella. Raimo kuulemma puhuu aina sen verran vierasta jargonia.

Osaan olla sitkeä, kun vain päätän olla. Olen antanut elämässäni muutaman kerran periksi. Liian monta kertaa. Enää en anna. Etsin Rickin käsiini, tuli mitä tuli.