Runoja kokoelmasta Omegan jälkeen (Tammi 2013)

Runoja kokoelmasta Omegan jälkeen (Tammi 2013)

(Zoom)

ensin loikkaan ojan yli,

harpon kosteikon poikki

karkean usvan sekaan

maisemat ovat täällä vertauksia,

myös väräjävä valomeri leton takana

vertauksia sisäisestä kuohusta

jota yritän luodata: sisään näkee

kun katsoo ulos, tuijottaa radiomastoja

väkkäröitä mäntyjä ja satelliitteja

ja jänis loikkaa mättään taakse, mutta

kuka on toinen ja kuka on kolmas

joka käy vierelläni

                                                    käpälät vilisten?

Juoksen kuivan kankaan poikki

suoraan ryteikköön, raivaan havuja

kasvojen edestä, juoksen

tupaan maailmanpuun katveessa,

harvinaisen korkean kuusen,

keitän kahvin, leikkaan leivän, sahaan laudan,

tahdon nähdä takan liekehtivän syvään pitkään yöhön

tuntea kekäleen sielussa, hermossa, lihaksessa,

sydämessä, ne sanat ovat vertauksia täälläpäin

ja toivon että tämä riittää minusta

sillä nyt puhun jostain muusta

Oodi taivaanrannalle

Totta kai se pakenee, kun sitä kohti

                      singotaan koko myräkkä,

ja vielä rautanaulat ja rusetit sekaan,

                        nekin ovat haluja ja palavin ikävä.

Ette ehkä usko, mutta kerran löysin sen

                      pressun alta, kun lokainen sade pakotti

                                                                 hakemaan suojaa.

Se kyti ja kipinöi, poltti sormenpäitä,

                      sähähti äkkiä karkuun kuin käärme,

                              nahassaan sateenkaari ja verinaarmu.

Mutta ilman sitä en pääse kahta askelta eteen,

                      en ojan yli avarammalle alalle,

koska se vetää, viistää, varoittaa,

                      sytyttää soihdut,

                                            se kiskoo ja kuroo.

Se on magneetti. Pakopaikka.

                      Ei, vaan vaahto, vuoksi, sulkuportti,

                      se suodattaa mineraalit ja metallit

                      jotka kiertävät elimiä ja tekevät temppuja.

Tiedätte kyllä, miten se vetää puoleensa

                      kuin kuilu, syöksyn huimaus,

                      kosken kohina: miten sen imu yhä

                                            kasvaa. Se on se mitä ei ole,

se mihin tuijotamme silmät kipeiksi,

                      sokea kohta, rahina kun filmi katkeaa,

se on se mikä vetää naruja kulissien takana,

                      määrää meille neron ja narrin osan,

                           kaataa vesisangon niskaan

ja lopuksi repäisee verhot sielun

                      ja sielun yön edestä.

Alfa vai omega

Miten runo syntyy  en tiedä

se on kuin seisoisi vastarannalla

ja silmäisi tuhkan lankeamista veteen

kun aallot lyövät yltympäriinsä osumia

Siihen kuuluu sisään- ja uloshengitys

se on kuin pitäisi aloittaa koko ajan alusta

aikojen alusta tai langanpäästä kehrän sisästä

esihistoriasta valtameren äärellä

raitiovaunun kirskuessa korvissa kun

yrittää viimein saada tunnin lepoa

ei sääntöjä ei mestaria ei ohjenuoraa

vain kasa oljenkorsia   simpukan kohina

äänten kuoron korina korvissa    se on

polkujen risteys ja outojen jälkien polkema maa

kennoja kekoja kalmistoja katajia kelmuja

keksinmuruja kantoja kaskuja kaskisauhua ja

ehkä vielä kaatopaikka vaikka ole nyt varovainen

se ei ole sika joka syö kaiken vaan lammaskoira

joka taiten pitää lauman kasassa ja väliin villiintyy

kun puhaltaa luoteesta ylämailla

mutta kiviä en mainitse    niitä en ymmärrä

kunhan ihmettelen jääkauden jättämiä lohkareita

uurteita ja fossiileja   alati vaihtuvia lajeja

jotka ryömivät myös yli rakennetun maan

niin monta kertaa olen kaivannut mittaa

metriä määrää ja meisselin varmuutta

vastapainoa    mahlaa ja mettä

ei siinä ole kuin sinä ja minä ja puutarha

kuun kolikko kosteikon kasvustossa

kierrän siinä kehää     käännän kiviä

ja näen samat kasvot ja samat rahanvaihtajat

jotka kiitävät nyt porschella yli autiomaan

kohti kultarannikkoa  missä yhtä

lailla yön ultravioletti säde hypnotisoi hermojänteet

mutta autiomaassa kytee    kuin painaisi lujasti otsalohkoa

siellä runo syntyy nousee kahakoi maininkien kanssa

ja mainingin kanssa se kerää voimia   iskee kiviin ja

vetää koneistonsa pois    nyt käytin jo konemetaforan

horjuin aikani luonnon ja kulttuurin rajalla

tai se on etäisen lähteen kuulto minne kurottaa käsi

hämmentämään vettä ja hapuilemaan syviä juuria

jotta saisi säkeisiin kontrastia  

jokunen suunnanmuutos kaivataan  jyrkkä shikaani

kaiken voi tehdä toisin

myös sen voi tehdä toisin

ja palata jo kuljetuille urille sinne takaisin

missä oveen on vaihdettu lukko ja muutenkin

koko asunto kaipaa jo remonttia vaikka varat on loppu

tarvitaan ainakin jokunen sytyke   on saatava tuli pesään

märistä puista    siis muutama sitkas vastus

                                            ja muu haalitaan kasaan

jyvänkuorista   atomien tähteistä

siinä on runo, se mikä ei ole runo 

pura se ja pääset pälkähästä

se ei ole mikä se äsken oli eikä enää mikä

se nyt on    onko se heltymätön liike

Zenonin nuoli kohti

(kaiken summaa)

yön soikio        soiva silta         yli

           kipinät            säikeessä

ja ali lipuu         kuka       kerää

  pystyyn               vyyhdin

                           keinulauta

ratsumies halki nummen samassa

valokuitu läpi neuronipilven

                          Jumalan henki

yhä vetten päällä       jos maa on ahdas

ranta rakennettu umpeen

                          kun kahakka käy

impulssista toiseen         niin kovaa

                          että

näen laahuksen hehkun rautatiesillalta

                      puutaloalueen kupeessa  

vuonna

                                                                 henki kulkee

loitommas lähemmäs     sisäänulos

kaikki käy kahtia       yhteen